Kuka murhasi rouva Skrofin? [PDF]

Zitiervorschau

KUKA MURHASI ROUVA SKROFIN?

MIKA VVALTARI

Kuka murhasi rouva Skrofin? HELPPOA LUKEMISTA SUOMEKSI 2 Toimittanut Maija-Hellikki Aaltio

OTAVA

HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

MIKA WALTARI (s. 1908)

Suosittu ja monipuolinen kirjailija, jonka tunnetuin teos on historiallinen romaani Sinuhe, egyptiläinen (1945). Romaaneja, runoja, näytelmiä, kuunnelmia, elokuvakäsikirjoituksia, salapoliisikirjoja (esim. Kuka murhasi rouva Skrofin? 1939). Waltarin teoksille ominaista on pessimismi ja ironia, mutta myös ihmisrakkaus ja hieno huumori.

© 1979 Maija-Hellikki Aaltio ja Kustannusosakeyhtiö Otava ISBN 9 5 1 - 1 - 0 5 1 9 5 - 4 Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset Keuruu 1979

Alkusana

Sarja Helppoa lukemista suomeksi on tarkoitettu avuksi niille, jotka alkeiskirjan opettaman suomen kielen peruskieliopin ja perussanaston jälkeen haluavat päästä "oikean" lukemisen alkuun. Lyhentäessäni ja yksinkertaistaessani kirjailijan tekstiä olen yrittänyt säilyttää alkuteoksen hengen. Harvinaiset sanat olen korvannut tavallisemmilla synonyymeilla. Sanastoa en ole pyrkinyt vähentämään aivan minimiin, koska suomen kielen alkeislukemisen olennainen osa on juuri sanakirjan käyttämisen, so. sanan perusmuodon tunnistamisen taito. Kaikki sanat ovat kuitenkin löydettävissä suosituista pienistä taskusanakirjoista (suomi—englantisuomi, suomi—ruotsi—suomi, suomi—saksa—suomi jne.). Sanoja, sanontoja ja erikoistermejä on tarvittaessa valaistu sanallisin selityksin tai kuvin. Kollegoilleni Marja-Liisa Steinerille ja Eila Hämäläiselle sekä rehtori Birgitta Dahlströmille lämpimät kiitokseni hyödyllisistä huomautuksista. Kauniainen, joulun alla 1978. Maija-Hellikki Aaltio

1 Vanha neiti Hallamaa huomautti siitä ensimmäisenä. Kello oli tasan kahdeksan, kun hän astui ulos Rantakatu 8 A:n ovesta maitokannu kädessä. Hän sanoi talonmiehen rouvalle, joka lakaisi katua: »Ilkeä1 kaasunhaju porraskäytävässä. Aivan tulee pää kipeäksi!» Talonmiehen rouva haisteli ilmaa. »Minä en tunne mitään», hän sanoi ja jatkoi työtään. Neiti Hallamaa lähti menemään maitokauppaan. Kun hän palasi sieltä, talonmieskin oli tullut ulos. Neiti Hallamaa pysähtyi ja haisteli taas ilmaa. »Ettekö te tunne mitään?» hän kysyi talonmieheltä. Talonmies nyökkäsi. Hän tiesi, että neiti Hallamaalla oli aina jotakin valittamista. »Tjaa», hän sanoi. »Putket vuotavat.» »Korjatkaa!» sanoi neiti Hallamaa vihaisesti. Talonmies levitti kätensä. »Akka ei anna rahaa.» Hän puhui vuokratalon omistajasta, rouva Skrofista, joka asui ylimmässä kerroksessa, neiti Hallamaan yläpuolella. Neiti Hallamaa sanoi: »Rouva Skrof on tosiaan — hm — säästäväinen. Se voi käydä hänelle kalliiksi 2 .» Hän ei tarkoittanut muuta kuin että kyllästyneet vuokralaiset ehkä muuttaisivat pois talosta. Vasta iltapäivällä hän muisti sanansa, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta. Talonmiehen rouva nyökkäsi neiti Hallamaan jälkeen ja sanoi: »Hupsu!» Hänen miehensä huomautti leikkisästi: »Vai kaasunhajua! Hah-hah.» Hän haisteli jälleen ilmaa ja hänen ilmeensä muuttui. Porraskäytävässä oli tosiaan kaasunhajua. Tuntia myöhemmin tuli postinkantaja A-portaaseen. Hänellä oli 1 ilkeä paha; inhottava, vastenmielinen, epämiellyttävä hän voi joutua maksamaan siitä

2 voi käydä hänelle

kalliiksi

8 tänään hyvin vähän postia, viikkolehti neiti Hallamaalle ja kirje rouva Alma Skrofille. Kirjeen osoite oli kirjoitettu miehen käsialalla ja yläkulmaan oli painettu »Betlehem-seurakunta». Pudottaessaan viikkolehden neiti Hallamaan postiluukkuun kirjeenkantaja huomasi kaasunhajun. Hänen noustessaan ylimpään kerrokseen haju kävi todella vahvaksi. Hän soitti rouva Skrofin ovikelloa ja jäi odottamaan. Talonmies oli kuullut ovikellon äänen alas asti ja nousi nyt portaita ylöspäin. »Täällä on jotakin hullusti!» sanoi postinkantaja. »Postiluukusta tulee kaasua, eikä kukaan vastaa soittoon.» Talonmieskin soitti ovikelloa. Ei vastausta. »Rouva Skrofin pitäisi jo olla hereillä», sanoi talonmies. »Kumma, ettei koira hauku! Se aloittaa tavallisesti heti, kun ovikello soi.» Postinkantaja oli kalpea. »Onko teillä toista avainta?» hän kysyi. »On tavalliseen lukkoon. Mutta näettehän, että siinä on toinenkin lukko. Rouva Skrof pelkää murtovarkaita. Sitä paitsi ovessa on varmuusketju.» »Teidän on kutsuttava poliisi!» sanoi postinkantaja. Äkkiä hän tajusi, että oli toimittava nopeasti. Hän tarttui talonmiestä käsivarteen, ja yhdessä he juoksivat portaita alas. Konstaapeli Ara ehti 3 A-portaaseen juuri samalla hetkellä, kun talonmies oli löytänyt laatikostaan huoneisto 6:n avaimen. Kello oli silloin 9.08. Avaimesta ei ollut apua. Myös erikoislukko oli lukittu yöksi. »Puhelin?» kysyi konstaapeli tiukasti 4 . »Asianajaja Lanteella, Ensimmäinen kerros!» änkytti talonmies. »Hakekaa kirves. Nopeasti! Ja te —», konstaapeli kääntyi postinkantajan puoleen, »katsokaa, ettei kukaan tule ovelle. Palaan heti.» Oli sittenkin parasta saada esimiehen lupa oven murtamiseen. Asianajaja Lanne, kalju vanhahko 5 herra, vei konstaapelin kirjoituspöytänsä ääreen. Konstaapeli valitsi numeron ja selitti asi3 ehti saapui (tultuaan kiireisesti) vanhanpuoleinen, melko vanha

4 tiukasti

ankarasti, jyrkästi, tuimasti

5 vanhahko

9 ansa lyhyesti. Kun hän laski kuulokkeen paikalleen, asianajaja Lanne kysyi hermostuneesti: »Luuletteko rouva Skrofin todella —?» kuuloke

»Minun on murrettava ovi», sanoi Ara. »Olkaa hyvä ja kutsukaa puhelimitse lääkäri.» »Rouva Skrof käytti tavallisesti tohtori Markkolaa. Hän ei asu kovin kaukana», sanoi Lanne. Mutta konstaapeli Ara meni jo ovesta. Porraskäytävässä konstaapeli otti talonmieheltä kirveen. »Avatkaa kaikki ikkunat», hän sanoi. »Myös katuovi auki. Älkää tulko liian lähelle. Tupakka pois. Ja pankaa märkä nenäliina kasvoillenne.» Sitten konstaapeli palasi ylimpään kerrokseen, jossa postinkantaja yhä seisoi rouva Skrofin oven edessä.

1. Mitä neiti Hallamaa huomasi eräänä aamuna Rantakatu 8 A:n porraskäytävässä? 2. Kenelle hän kertoi siitä? 3. Kuka oli rouva Skrof? 4. Mitä talon asukkaat ajattelivat hänestä? 5. Miksi postinkantaja ja talonmies kutsuivat poliisin? 6. Mitä poliisin täytyi tehdä päästäkseen rouva Skrofin huoneistoon?

2 Kuka murhasi rouva Skrofin?

11 Kello oli 9,12, kun ylikomisario Hagert tuli huoneeseemme. Komisario Palmu luki parhaillaan sanomalehteä, ja minä tarkistin erästä kuulustelupöytäkirjaa. »Joko tämän päivän lehti taas on täällä?» sanoi Hagert Palmulle. »Olen puoli tuntia etsinyt sitä! Mutta en minä oikeastaan tullut tänne lehden takia. Konstaapeli Ara soitti äsken, että joku vanha nainen on saanut kaasumyrkytyksen. Lupasin lähettää jonkun meistä paikalle. Rantakatu 8 A. Rouva Alma Skrof.» »Rouva Skrof!» sanoi komisario Palmu. »Tiedän, rikas vanha saituri. Hänellä on jotakin tekemistä Betlehem-seurakunnassa. Saarnaaja Mustapää, muistattehan — pari rumaa juttua, joille ei voitu mitään —.» Palmu tuijotti ikkunasta ulos ja jatkoi muisteluaan: »Ellen 1 aivan erehdy, eukko on omaa sukua 2 Langell. Tuo araatöörilentäjä Lankela on hänen sukulaisensa, veljenpoika kai. Lankelahan ihastui talvella siihen tanssijattareen — mikä hänen nimensä taas olikaan?» »Iiri Salmia?» ehdotin. Olin kerran nähnyt hänen tanssivan Grandissa. »Hän juuri. Kuulehan, Hagert, minä taidan lähteä katsomaan sitä sinun kaasumyrkytystäsi.» »Niin, aioin tosiaan lähettää sinut paikalle», sanoi Hagert. »Ota poika mukaan», hän jatkoi viitaten minuun. »Voit ainakin opettaa hänelle, että tapaturma on tapaturma. Eukko on unohtanut kaasuhanan auki. Älä kuluta siellä liiaksi aikaa. Äläkä hemmetissä järjestä mitään ikävyyksiä 3 , Palmu!» Palmu nousi raskaasti Rantakatu 8 A:n portaat ja minä hänen jäljessään. Porraskäytävän ikkunat olivat auki. Ilmassa tuntui heikko kaasunhaju. Konstaapeli Ara, talonmies ja postinkantaja odottivat kolmannessa kerroksessa. Ara tunsi komisario Palmun ja ilmoittautui. 1 ellen jos en 2 hän on omaa sukua L. hänen tyttönimensä o n L. 3 älä hemmetissä järjestä ikävyyksiä älä ihmeessä, älä vain aiheuta ikävyyksiä; hemmetti lievä kirosana (vrt. hitto, helkkari)

11

ovikello

postiluukku postilaatikko

IfevM

Vi /ii:

»Kaasu on jo melkein kokonaan poistunut huoneistosta», hän sanoi. »Ovi oli sisältäpäin lukittu kahdella lukolla, varmuusketju oli päällä. Ovi oli vaikea murtaa. Vain minä menin sisään. Keittiön kaasuhana oli jäänyt auki. Suljin sen. Avasin ikkunat keittiössä ja molemmissa huoneissa. Vanha rouva makaa vuoteessaan, ruumis on jo osaksi jäykkä. Toinen huone oli tyhjä. Lääkäri on nyt sisällä. Kielsin häntä koskemasta mihinkään. Vaikka kyllä se on selvä tapaturma, herra komisario.» »Hm», sanoi Palmu. »Jaaha, pitää kai silmätä 4 vainajaa. Surullinen tapaus.» »Surullinen tapaus», toisti postinkantaja. Mutta talonmiehestä näki 5 , ettei hän juuri surrut rouva Skrofia. Huoneistosta tuli lääkäri pieni laukku kädessä. Palmu esitteli itsensä, ja tohtori Markkola seurasi komisariota takaisin sisään. Ara jäi ovelle vartioimaan. Postinkantaja lähti työhönsä jätettyään Aralle nimensä ja osoitteensa. Minä aloin tutustua huoneistoon omin päin 6 . 4 silmätä katsoa, vilkaista 5 talonmiehestä näki talonmies oli sen näköinen, näytti siltä 6 omin päin itsenäisesti, ilman toisten apua, yksin

12 Asunto oli pieni, ikävä ja vanhanaikainen. Menin ensin kadunpuoleiseen huoneeseen. Kapea vuode oli koskematon. Peilipöytä pikkuesineineen kertoi nuoren naisen huoneesta. Kirjat pienessä kirjahyllyssä olivat luonnottoman suorissa riveissä. Vuoteen yläpuolella riippui taulu, jossa luki: »Jotka kyynelin kylvävät, ne ilolla niittää saavat 7 .» Palasin eteiseen. Keittiö oli oikealla. Astuessani sisään huomasin kaasukeitin •kattila

ensimmäiseksi vanhanaikaisen kaasukeittimen, jossa oli kaksi kaasuhanaa. Vieressä oli puolen litran kattila, jossa näkyi vellin 8 jälkiä. Pesupöydällä oli käytetty lautanen ja lusikka. Mutta tärkeintä oli, että kaasukeittimessäkin näkyi ruskeaksi palaneita vellin jälkiä. No niin. Ilmeisesti rouva Skrof oli illalla keittänyt velliä. Se oli kiehunut yli, niin että kaasuliekki oli sammunut. Hän oli nostanut kattilan pesupöydälle — siinä oli selvä jälki — ja unohtanut sulkea kaasuhanan. Yön aikana kaasu oli hitaasti levinnyt keittiöstä koko huoneistoon ja —. Mutta miksi hän ei tuntenut kaasunhajua?

1. Mitä mieltä ylikomisario Hagert oli Rantakatu 8 A:n tapahtumistä? 2. Miksi tuntui luonnolliselta, että kaasuhana oli jäänyt auki?

7 Jotka

kyynelin

kylvävät,

ne ilolla niittää

saavat raamatunlause

8 velli ohut puuro

11 Siihen kysymykseen vastasi tohtori Markkola. Astuessani keittiöstä rouva Skrofin huoneeseen tohtori sanoi juuri komisario Palmulle: »Ei ole lainkaan kummallista, ettei hän tuntenut kaasunhajua. Kolme vuotta sitten hänellä oli paha struumaleikkaus, joka vei häneltä hajuaistin melkein kokonaan.» »Hm», sanoi Palmu. Vanha nainen makasi vuoteessa selällään, kädet rauhallisesti peitteen päällä. Harmaa pää oli kääntynyt vähän sivulle, silmät olivat kiinni. Kasvot sinersivät 1 huomattavasti. »Hän on tukehtunut aivan tuskattomasti kesken unen», huomautti tohtori Markkola. »Kaasumyrkytykset eivät tosin ole erikoisalaani, mutta tapaus on päivänselvä.» »Luulisi kuitenkin normaalin ihmisen tuntevan jonkinlaista pahoinvointia kaasun täyttäessä huoneen», sanoi komisario Palmu. »Voin ehkä selittää, miten kaikki on käynyt», vastasi tohtori. »Rouva Skrof on sairastanut vatsaansa, näettehän, miten laiha hän on. Olin määrännyt hänelle kevyen ruokavalion 2 . Illalla hänen piti syödä vähän jotakin velliä. Sen päälle hän sai ottaa pienen unitabletin. Eilen illalla hän oli kai yksin kotona ja lämmitti itse veliinsä. Neiti Skrof tekee sen kotona ollessaan. Syötyään rouva Skrof unohti sulkea kaasuhanan, otti tablettinsa ja meni vuoteeseen. Keittiön ovi oli kai kiinni, joten hän ehti hyvin nukahtaa, ennen kuin kaasu levisi hänen huoneeseensa.» »Entä miten kauan luulette hänen olleen kuolleena?» »Tjaa, minä olettaisin kuoleman sattuneen yhdentoista ja yhden välillä.» »Yön pimeimpänä aikana», huomautti Palmu hajamielisesti. »Kumma, ettei koira tullut levottomaksi.» Silloin vasta huomasin lattialla koiran ruumiin. Se oli lihava mäyräkoira, joka makasi jalat jäykkinä ja pää taaksepäin taipuneena. Sen silmät näyttivät yhä ilkeän eläviltä. Palmu oli astunut keskelle huonetta ja katseli ympärilleen. Seu1 sinersivät (inf. sinertää) olivat siniset

2 ruokavalio

dieetti

14 rasin hänen katsettaan. Pyöreä pöytä keskellä huonetta. Sillä raamattu ja joitakin muita kirjoja. Pöydän ympärillä neljä tuolia. Huoneen sivulla vanha kirjoituspöytä, sillä puhelin, paksu tilikirja, papereita. Kahden ikkunan välissä kaksinkertainen lasiovi pienelle parvekkeelle. Alhaalla muurien ympäröimä piha. Vastapäätä jonkin tehtaan mustunut seinä. Palmu kumartui katsomaan ikkunasta. Alapuolella näkyivät ensimmäisen ja toisen kerroksen parvekkeet, yläpuolella katon reuna ja taivas. Komisario kääntyi jälleen huoneeseen päin ja alkoi tarkastella yöpöydällä olevia erilaisia pulloja. »Pantofon», hän luki pienen lasiputken nimilapusta. »Ja resepti on irrotettu. Tätä lääkettä saa tietääkseni vain lääkärin reseptillä.» Tohtori näytti hiukan hermostuneelta. »Resepti on kyllä yöpöydän laatikossa. Siellä on reseptejä paljon. Rouva Skrof vaihtoi lääkkeitä vähintään kerran viikossa. Pantofon on, kuten kai tiedätte, tjaa - huomattavan vahva rauhoittava lääke —.» »Sukua morfiinille», huomautti Palmu. »Olin kirjoittanut rouva Skrofille bromilääkettä, kuten tavallista. Mutta viime aikoina hän on ollut huomattavan hermostunut. Hänen veljenpoikansa — no jaa, nämä nyt ovat ihmisten juoruja. Ja neiti Skrof on myös joskus ajattelematon. Toissapäivänä rouva Skrof tuli luokseni pyytäen jotakin vahvaa unilääkettä.» »Te siis kirjoititte hänelle toissapäivänä pantofonia?» kysyi Palmu. »Teidän pitää ymmärtää minua», valitti tohtori Markkola. »Hän olisi joka tapauksessa saanut sitä joltakin toiselta lääkäriltä. Joku oli suositellut hänelle pantofonia. Rouva Skrof oli hyvin itsepäinen, enkä halunnut menettää hyvää potilasta. Minua vain kiusaa, että ehkä — ehkä hän olisi herännyt tänä yönä, jos olisi ottanut vain tavallisen brominsa —.» »Minä ymmärrän», rauhoitti Palmu. »Älkää olko huolissanne, tohtori. Onnettomuus olisi luultavasti sattunut ilman tuota lääkettäkin.» Olin ollut niin kauan vaiti, että minunkin teki mieli 3 sanoa jo3 minunkin

teki mieli minäkin halusin

15 takin. Kerroin, että keittiössä oli sattunut jotakin, joka teki onnettomuuden ymmärrettäväksi. Siirryimme keittiöön, ja minä näytin yli kiehuneen vellin jälkiä kaasukeittimessä. »Hyvin keksitty!» myönsi Palmu. Olin ylpeä itsestäni. Tohtorikin tuntui helpottuneelta. »No niin, tämä kai selittää asian lopullisesti», hän sanoi. »Kauhean ikävä juttu tietenkin. Minun täytyy lähteä, vastaanottoni alkaa kello kymmeneltä. Jos vielä tulisi jotakin kysyttävää, olen tavattavissa puhelimitse.» Hän lähti. Palmu meni eteiseen tapaamaan konstaapeli Araa. »Kaikki ikkunat olivat tietysti suljetut, eikö niin?» hän kysyi. Ara myönsi. »Parvekkeen ovi oli lukossa, niin että ette saanut sitä auki. Yritittekö?» »Se oli lukossa, avain poissa. Avain on tietysti jossakin laatikossa, mutta en ehtinyt ruveta etsimään sitä. Ikkunoista tuli ilmaa riittävästi.» »Ja parvekkeen ovessa ovat siis teidän sormenjälkenne», sanoi Palmu. »No, ei se mitään. Teitte aivan oikein. Ja nyt, koettakaapa jollakin tavalla saada tuo ulko-ovi suljetuksi ja jääkää vartioon sen ulkopuolelle. Jos joku tulee kysymään rouva Skrofia, ilmoittakaa minulle.» Palatessamme rouva Skrofin huoneeseen Palmu veti esiin tuolin ja istuutui. »Mitä sinä arvelet tästä jutusta?» hän kysyi äkkiä terävästi. »Minäkö?» änkytin. »Juttu on kai selvä. Yli kiehunut velli selittää kaasun sammumisen. Rouva Skrof unohti sulkea kaasuhanan. Hänen tyttärensä kai tavallisesti teki taloustyöt, joten hän itse oli tottumaton.» »Miksi hän jätti keittimen puhdistamatta?» kysyi Palmu tiukasti. »Ehkä häntä väsytti. Hän päätti jättää sen aamuksi», ehdotin. »Nuoret miehet, jotka istuvat valmiiseen ruokapöytään, eivät tiedä mitään todellisesta elämästä», sanoi Palmu. »Mutta vanheneva poliisimies, jolla ei ole taloudenhoitajaa, tietää hyvin, että mikään ei ole inhottavampaa kuin yli kiehunut velli, jos se pääsee kuivumaan. Mutta jättäkäämme se. Lyön vetoa kymmenen yhtä vastaan, että konstaapeli Aran tullessa sisään kaikki ovet olivat kiinni ja

16 vain keittiön ja rouva Skrofin huoneen välinen ovi oli auki. Mene kysymään jos haluat.» En ymmärtänyt mihin hän pyrki. Tohtorihan oli arvellut - . Menin kysymään Aralta. Hän oli varma asiastaan. Hän oli avannut kaikki muut ovet. Vain keittiöstä rouva Skrofin huoneeseen johtava ovi oli ollut puoleksi auki. »Sitä paitsi, kuka suositteli hänelle pantofonia? Ja miksi juuri pantofonia?» kysyi komisario Palmu itsekseen kuultuaan konstaapelin vastauksen. »Vaikka yksi tuollainen tabletti ei tietenkään voinut vaikuttaa niin paljon, ettei hän olisi herännyt, jos .» »Mitä jos?» kysyin. »Jos löydät parvekkeen avaimen jostakin laatikosta täältä, saat markan», sanoi Palmu. »Poikaseni, Hagert varoitti minua järjestämästä ikävyyksiä. Mikä olisi nyt helpompaa kuin lähteä pois ja tehdä raportti asiasta.. Silloin kaikki olisi hyvin. Mutta katsohan, mitä lukee tuossa taulussa rouva Skrofin pään yläpuolella. Minun silmäni eivät enää näe niin kauas.» »Jumala näkee kaiken», luin. Katsoin ihmetellen komisario Palmuun. Hän oli hyvin vakava. »Niin sanotaan, niin sanotaan», hän toisti. »Poliisi ei näe kaikkea, mutta jotain hänkin näkee. Siksi — paljonko kello on?» Kello oli 10.01. »Luulen, että pojat ovat ehtineet lukea lehtensä ja haluaisivat jo jotakin työtä. Tuossa on puhelin. Hälytä murharyhmä paikalle. Kamerat ja sormenjälkipulverit mukaan. Tosin he tekevät turhaa työtä, mutta sekin työ on tehtävä. Sillä tämä murha on epätavallinen murha, jollainen tapahtuu vain kerran kymmenessä vuodessa.» »Komisario on tullut hulluksi!» sanoin, mutta samalla otin jo askelen puhelinta kohti. »Ja kaikki vain pienen koiran tähden!» sanoi komisario Palmu, katsellen vanhan mäyräkoiran jäykistynyttä ruumista. »Pieni koira», hän sanoi kunnioittavasti. »Sinä et voinut pelastaa emäntäsi henkeä. Mutta hänen murhaajansa sinä — sinä yksin — lähetät elinkaudeksi kuritushuoneeseen. Sillä meidän maassamme ei valitettavasti käytetä kuolemanrangaistusta.»

17 1. 2. 3. 4. 5.

Mistä syystä rouva Skrof ei ollut tuntenut kaasunhajua? Mihin aikaan lääkäri arveli rouva Skrofin kuolleen? Mitä oli pantofon? Mistä rouva Skrof oli hankkinut pantofonia ja miksi? Miten komisario Palmun nuori toveri selitti rouva Skrofin kuoleman? 6. Mitä mieltä Palmu itse oli?

3 Kuka murhasi rouva Skrofin?

11 Laskettuani paikalleen puhelimen kuulokkeen tiesin, että noin minuutin kuluttua lähtisi poliisiasemalta liikkeelle musta auto. Siinä istuisi viisi miestä, jotka osasivat ammattinsa, ja sen sireeni avaisi sille tien vilkkaimmassakin liikenteessä. Laskeuduin polvilleni komisario Palmun viereen ja katselin mäyräkoiran ruumista. »Jokainen murhaaja tekee virheen», sanoi Palmu vakavasti. »Hänen virheensä oli tämä koira. Näetkö?» Katselin koiraa. Sen lasimaiset silmät tuijottivat minua ilkeästi. Niska oli taipunut jäykästi taaksepäin. Pudistin kysyvästi päätäni. »Sen silmät ovat jääneet auki, se on kuollut äkkiä», sanoi Palmu. »Sen niska on väännetty nurin 1 . Näethän pään luonnottoman asennon. Se on luultavasti ehtinyt haukahtaa vain pari kertaa.» »Rouva Skrof olisi herännyt», väitin vastaan. »Rouva Skrof olisi herännyt — yhdestä pantofontabletista huolimatta», myönsi Palmu. »Mutta hän ei herännyt. Siksi ruumiinavaus saa ratkaista, miksi hän ei herännyt murhaajan tullessa. Morfiinia on vaikea erottaa pantofonista. Niin, tämä murhaaja oli hyvin taitava.» Konstaapeli Ara kurkisti eteisestä huoneeseen. »Täällä on saarnaaja Mustapää. Kielsin häntä tulemasta sisään ja tulin ilmoittamaan asiasta, kuten komisario määräsi.» Samassa hetkessä kuulimme murharyhmän sireenin äänen. Komisario Palmu katsoi minuun. »Olisit voinut kieltää heitä käyttämästä sireeniä», hän sanoi. »Viiden minuutin kuluttua on koko kaupunginosa talon ympärillä. Ara, juoskaa alas ja pitäkää ihmiset poissa. Minä pidän huolen saarnaajasta.» Menimme eteiseen. Ara oli jättänyt oven auki, ja siitä kurkisteli sisään vaalea lihavahko mies, jolla oli yllään musta päällystakki ja päässään musta hattu. »Olen syvästi järkyttynyt tämän surullisen onnettomuuden takia», hän sanoi. »Rouva Skrof oli seurakuntamme keskeisiä jäseI väännetty

nurin (inf. vääntää) väännetty poikki

19 niä. Olen murheellinen, mutta sieluni laulaa samalla kiitoshymniä siitä, että hänen sielunsa on nyt päässyt ikuiseen Betlehemiin, jossa —.» Viisi miestä oli tullut portaita ylös, ja etsivä Kokki keskeytti saarnaajan puheen ilmoittautumalla komisario Palmulle. Komisario lähti murharyhmän edellä sisään. Hetken kuluttua käytävään kuuluivat aivan selvästi Palmun sanat: »Valokuvattuanne huoneen voitte avata parvekkeen oven. Mutta voi sitä joka 2 astuu parvekkeelle, ennen kuin se on valokuvattu! Se on ainoa paikka, josta voimme saada j a l a n j ä l j e t . . . Huoneissa on juossut jo neljä ihmistä.» Vedin varovasti saarnaajaa kauemmaksi ovesta. Hänen silmänsä olivat laajentuneet, hän änkytti kauhistuneena: »En ymmärrä —. Miksi komisario —?» Ja yhtäkkiä, ennen kuin ehdin tehdä mitään, hän syöksyi tiehensä. Komisario Palmu tuli sisältä luokseni. »Kas vain! Siinä meillä on numero yksi, jonka omatunto ei ole puhdas — ikuisesta Betlehemistä huolimatta.» Laskeuduimme alas. »Minne saarnaaja Mustapäällä oli niin kiire?» kysyi Palmu konstaapeli Aralta. »Saarnaajahan jäi sinne ylös», Ara vastasi hämmästyneenä. Mustapää oli ilmeisesti poistunut takaovesta pihan kautta. Menimme pihaan. »Kaikki kiitos talonmiehelle», Palmu huomautti ivallisesti. »Näin aikaisin aamulla on jo koko piha lakaistu. Eipä silti 3 , jos jäljet löytyvät, ne löytyvät parvekkeelta.» Katselimme molemmat ylöspäin. Seinää pitkin johtivat katolle rautaiset palotikkaat. Palotikkaista noin neljän metrin päässä oli rouva Skrofin pieni parveke. Pihaovesta tuli ulos luoksemme huolestuneen näköinen herra, joka esittäytyi 4 tuomari 5 Lanteeksi. »Jos komisariolla on aikaa, pyytäisin teitä hetkeksi luokseni»,

2 voi sitä, joka onneton o n se, joka; huonosti käy sille, joka 3 eipä silti tosin 4 esittäytyi esitteli itsensä 5 tuomari oikeustieteen tutkinnon suorittanut henkilö, lakimies, juristi

20

pihaovi (vie

porraskäytävään)

21 hän sanoi. »Olen rouva Skrofin asianajaja. Minua hermostuttaa hieman tämä — tämä ikävä tapaus.» Seurasimme tuomari Lannetta hänen työhuoneeseensa. »Miksi kutsuitte lisäväkeä paikalle, komisario?» hän kysyi. »Oliko se — välttämätöntä?» Palmu katsoi suoraan häneen. »Se oli — välttämätöntä», hän myönsi. »Tämä — tämä onneton tapaus sattui erittäin merkillisellä hetkellä», sanoi tuomari Lanne. »Rouva Skrof oli rikas, niin kuin varmaan jo tiedätte. Mutta hänellä oli myös huolia. Lienee parasta, että selitän teille perheen aseman.» Palmu nyökkäsi. »Koetan puhua mahdollisimman lyhyesti. Rouva Skrof oli jo lähellä viittäkymmentä mennessään naimisiin. Hänen miehellään oli edellisestä avioliitosta seitsenvuotias tytär. Rouva Skrof ei itse saanut lapsia, ja avioliitto oli onneton. Mies oli nainut hänet rahasta 6 . Lisäksi hän oli alkoholisti, ja viisi vuotta myöhemmin hän ampui itsensä. Tämä kaikki jätti tietysti jälkensä neiti Skrofin kehitykseen. Rouva Skrof on tehnyt parhaansa kasvattaakseen hänestä kunnon ihmisen. Neiti Skrof onkin erittäin kiltti tyttö. Kaksi vuotta sitten hän suoritti hyvin arvosanoin ylioppilastutkintonsa ja kuukausi sitten hän tuli täysi-ikäiseksi 7 . Mutta joissakin asioissa hän on hyvin itsepäinen, ja äitipuolen ja tyttären välillä on joskus ollut kiivaita riitoja. Ylioppilaaksi tultuaan neiti Skrof haaveili sairaanhoitajakoulusta tai musiikkiopistosta, mutta rouva Skrof halusi pitää tytön kotona, sillä hän alkoi käydä sairaalloiseksi 8 . Minun asiani ei ole arvostella rouva Skrofin kasvatustapoja. Hän oli vanhanaikainen nainen, lisäksi hyvin uskonnollinen. Tyttö karkasi 9 hänen luotaan pari kertaa. Mutta rouva Skrof oli omalla tavallaan oikeassa, enkä tiedä, onko tämä nykyaikainen kasvatus sen parempi. Ennen kuin rupean puhumaan eilisen päivän tapahtumista, on parasta, että sanon pari sanaa rouva Skrofin toisesta lähimmästä

6 nainut hänet rahasta mennyt hänen kanssaan naimisiin rahan vuoksi 7 tuli täysiikäiseksi aik. täytti 21 vuotta; nyk. (v:sta 1977) 18 vuotta 8 alkoi käydä sairaalloiseksi alkoi sairastaa usein, hänen terveydentilansa huononi 9 karkasi inf. karata

22 sukulaisesta, nuoresta Lankelasta. Rouva Skrof oli omaa sukua Langell — tiedättehän. Ja nuori Lankela on suvun musta lammas. Tietenkin hän urheilee - lentää, kuten tiedätte. Mutta hän on kuluttanut neljä vuotta yliopistossa suorittamatta ainoatakaan tutkintoa ja tuhlannut sinä aikana koko perintönsä. Hän ja rouva Skrof olivat kuitenkin suvun ainoat elossa olevat jäsenet, ja rouva Skrof oli — valitettavasti — liiankin sukurakas 1 0 . Nuori Lankela oli hänen heikko kohtansa ja rouva Skrof otti hänet avosylin vastaan, kun hän noin vuosi sitten palasi tätinsä luo — kun ei enää saanut rahaa muualta.» »Rouva Skrof on siis jo vuoden ajan elättänyt veljenpoikaansa», totesi 1 1 Palmu. »Rouva Skrof ei koskaan kertonut minulle raha-asioistaan aivan kaikkea, enkä siis tiedä, miten paljon hän antoi nuorelle Lankelalle. Mutta aivan pieniä summia ne eivät olleet. Rouva Skrof ei kuitenkaan ollut sokea. Hän halusi veljenpoikansa muuttavan elämäntapaansa ja piti avioliittoa siihen parhaana keinona. Tiedän hänen jo kauan ajatelleen asiaa, sillä hän tahtoi tehdä hyvää molemmille nuorille.» Komisario Palmu vihelsi. »Rouva Skrof halusi siis naittaa neiti Skrofin nuorelle Lankelalle?» »Sillä tavalla omaisuuskin pysyisi koossa», jatkoi tuomari Lanne. »Hänellä oli aivan viime aikoina suuri huoli omaisuudesta. Ja tämä avioliitto olisi ratkaissut kaiken. Neiti Skrof oli kunnon tyttö, ja hänen vaikutuksensa olisi varmasti tehnyt hyvää Lankelalle.» »Entä mitä molemmat nuoret ajattelivat asiasta?» kysyi Palmu. Tuomari Lanne pyyhki silmälasejaan. »Ratkaisu oli tietenkin teoreettinen», hän myönsi. »Mutta ennen kuin tulen siihen, minun on puhuttava lyhyesti eräästä — tjaa — hyvin epämiellyttävästä puolesta rouva Skrofin asioissa.» »Betlehem-seurakunta ja saarnaaja Mustapää?» arvasi Palmu. Asianajaja nyökkäsi helpottuneena. »Ahaa, tiedätte siis. Yritin monta kertaa varoittaa rouva Skrofia, mutta tässä asiassa hän oli sokea ja kuuro. Kun hän ennen joulua tahtoi tehdä uuden testamentin, otin selvää 12 tästä saarnaaja Mustapäästä. Hän on entinen teologian ylioppilas, joka aikoinaan oli 10 sukurakas sukuunsa kiintynyt, sukuaan rakastava selvää otin selkoa, hankin tietoja

11 totesi

inf. todeta

12 otin

23 erotettu yliopistosta ja matkustanut Amerikkaan. Palattuaan hän toimi saarnaajana, mutta jäi kiinni 1 3 epäselvistä raha-asioista, vaikka siitä ei tullutkaan oikeusjuttua. Sen jälkeen hän perusti tämän Betlehem-seurakunnan. Rouva Skrof sanoi kyllä tietävänsä tuon kaiken. Hän sanoi, että kaikilla suurilla saarnaajilla on ollut raju nuoruus. Mustapäätäkin oli ymmärretty väärin, ihmiset muistelivat hänen vanhoja syntejään, mutta nyt hän oli uudestisyntynyt. Ennen joulua rouva Skrof siis teki testamentin, jossa määrättiin vain melko pieni summa neiti Skrofille ja herra Lankelalle. Kaiken muun sai Betlehem-seurakunta.» »Betlehem-seurakuntako siis perii —?» kauhistui Palmu. Mutta asianajaja kiirehti rauhoittamaan häntä. »Tämä testamentti oli voimassa eiliseen asti. Ette voi kuvitella iloani, kun rouva Skrof eilen puolenpäivän aikaan tuli luokseni, pyysi minulta testamentin ja repi sen omin käsin. Hän oli hyvin vihainen ja sanoi, että hänen silmänsä olivat vihdoinkin auenneet. Syytä hän ei minulle selittänyt, mutta ymmärsin, että saarnaaja Mustapää pian erotettaisiin Betlehem-seurakunnan johdosta.» »Kuoliko rouva Skrof siis tekemättä minkäänlaista testamenttia?» »Ei suinkaan. Päinvastoin, uusi testamentti oli tehtävä kiireesti. Hän sanoi vihdoinkin tietävänsä mitä tahtoi. Neiti Skrofin oli nyt heti mentävä naimisiin nuoren Lankelan kanssa. Hän oli valmis siirtämään jo eläessään heille suurimman osan omaisuuttaan. Mutta jos hän kuolisi, nuoret perisivät hänet sillä ehdolla, että he joko olisivat naimisissa tai menisivät naimisiin parin kuukauden kuluessa hänen kuolemansa jälkeen. Hän oli hyvin innostunut suunnitelmastaan. Tjaa — hän oli omaa sukua Langell —.» »Kummallista», sanoi Palmu päätään pudistaen. »Koetin varovasti selittää hänelle, että tuollainen testamentti oli juridisesti mahdoton», jatkoi tuomari Lanne. »Rouva Skrof ei ollut tyytyväinen tähän, hänhän oli aina tottunut saamaan tahtonsa läpi. Lopulta kuitenkin laadimme jonkinlaisen väliaikaisen testamentin, joka määräsi, että hänen omaisuutensa jaettaisiin 1 4 kuoleman jälkeen tasan neiti Skrofin ja herra Lankelan kesken.» Asianajaja vaikeni 1 5 ja pyyhki hermostuneesti silmälasejaan. 13 jäi kiinni joutui kiinni, hänet saatiin kiinni vaieta

14 jaettaisiin

inf. jakaa

15 vaikeni inf.

24 Sitten hän kumartui eteenpäin ja kuiskasi: »Komisario, olen levoton neiti Skrofin takia. Miksi hän ei ollut kotona?»

1. Mistä komisario Palmu huomasi, että kysymyksessä oli rikos? 2. Mitä tekemistä rouva Skrofilla oli ollut saarnaaja Mustapään kanssa? 3. Kuka oli tuomari Lanne? 4. Minkä ikäinen neiti Skrof oli? 5. Millaiset olivat hänen ja hänen äitipuolensa välit? 6. Kuka oli »nuori Lankela»? 7. Millainen suunnitelma rouva Skrofilla oli ollut nuoren Lankelan elämäntapojen parantamiseksi? 8. Millaisen testamentin muutoksen rouva Skrof oli tehnyt juuri ennen kuolemaansa?

11 Nyt vasta tajusin, että tuon tuntemattoman neiti Skrofin poissaolo oli koko ajan painanut minunkin mieltäni. Ja asianajaja Lanteen seuraavat sanat saivat minut pelkäämään —. »Jos toinen perillisistä on kuollut ennen testamentin astumista voimaan, saa eloon jäänyt yksin periä kaiken.» »Testamentti allekirjoitettiin siis eilen?» kysyi komisario Palmu. »Tietysti», vastasi tuomari Lanne. »Rouva Skrof oli jo aamulla selittänyt avioliittoajatuksensa veljenpojalleen ja saanut tämän suostumuksen. Lisäksi hän oli luvannut seuraavana päivänä — siis tänään antaa Lankelalle niin paljon rahaa, että tämä voisi selvittää — tjaa — asiansa.» »Maksaa tanssijatar Iiri Salmian vaivat?» Tuomari punastui hiukan. »On totta, että puhuimme myös Iiri Salmiasta. Minäkin pidin jotakin — tjaa — huomattavaa rahasummaa sopivana keinona.» »Ehkä palaamme testamenttiin», ehdotti komisario Palmu. »Sain testamentin valmiiksi vasta viiden tienoissa 1 . Noustessani portaita juoksi neiti Skrof minua vastaan hyvin kiihtyneenä. Koetin kysyä mikä oli hätänä, mutta hän vain huusi menevänsä pois, pois! 'Enkä palaa enää koskaan', hän sanoi, 'en koskaan, vihaan teitä kaikkia!' Aioin ensin juosta hänen jälkeensä, mutta sitten ajattelin, että on parempi antaa hänen olla rauhassa. Nuoret tytöt - . Nousin siis ylimpään kerrokseen ja soitin ovikelloa. Rouva Skrof avasi itse ja oli vihainen ja kiihtynyt. Hän sanoi ilmoittaneensa tytölle ehkä liian äkkiä, että tämän oli mentävä naimisiin Lankelan kanssa. Tyttö oli sanaakaan sanomatta juossut eteiseen, ottanut päällystakkinsa ja lähtenyt. Mutta kyllä hän tulee takaisin parin tunnin kuluttua, arveli rouva Skrof. Tytön omaa parastahan hän vain tarkoitti. Hän ei voinut käsittää, miten kukaan nuori tyttö saattoi olla ihastumatta Lankelaan. Joka tapauksessa rouva Skrof luki ja hyväksyi testamentin, ja minä hain 2 todistajiksi neiti Hallamaan ja talonmiehen rouvan.» 1 viiden tienoissa noin kello 5 4 Kuka murhasi rouva Skrofin?

2 hain inf. hakea

26 »Entä palasiko neiti Skrof?» kysyi komisario Palmu. »Olin niin huolissani hänestä, että vielä illalla soitin rouva Skrofille ja kysyin, oliko tyttö tullut takaisin. Silloin hän ei vielä ollut kotona.» »Ja kello oli silloin?» »Noin puoli yhdeksän. Mutta nyt asia on niin, että neiti Skrof kuitenkin palasi kotiin eilen illalla!» »Sehän on mahdotonta», hämmästyi Palmu. »Kuitenkin hän palasi», väitti asianajaja. »Tapasin aamulla talonmiehen, ja hän kertoi neiti Skrofin palanneen kotiin kello kymmenen tienoissa, hänen juuri lukitessaan ulko-ovea yöksi. Neiti oli ollut kalpea, mutta rauhallinen. Talonmies jutteli vielä naapuritalon talonmiehen kanssa parikymmentä minuuttia, joten hän olisi varmasti nähnyt, jos neiti Skrof olisi vielä lähtenyt ulos. Voitte kuvitella helpotukseni, kun talonmies tuli kertomaan, ettei neiti Skrof ollutkaan kotona onnettomuuden sattuessa.» Komisario Palmun luettua vielä nopeasti testamentin poistuimme Lanteelta porraskäytävään. Palmu katsoi kelloaan. »Pojille riittää vielä työtä puoleksi tunniksi», hän arveli. »Sitten ruumis viedään pois ja voimme ruveta tutkimaan huonetta tarkemmin. Koira on jo viety patologian laitokselle. Sitten pojat kehittävät kuvansa ja kirjoittavat raporttinsa. Virallinen kuulustelu pidetään huomisaamuna. Mutta me lähdemme nyt kävelemään kohti herra Lankelan asuntoa ilmoittaaksemme hänelle sen surullisen uutisen, että hänestä on yhdessä yössä tullut miljonääri. On mielenkiintoista nähdä, miten se vaikuttaa häneen.» Lähtiessämme liikkeelle käytin tilaisuutta hyväkseni esittääkseni omia mielipiteitäni. »Minulla on teoria», sanoin rohkeasti. »En lainkaan hämmästy sitä», sanoi Palmu isällisesti. »Minullakin oli teorioita urani alussa. Oikein hyviä teorioita. Valitettavasti aina vääriä. Mutta ei se mitään. Anna tulla vain.» En välittänyt hänen ivastaan. »On hyvin mahdollista, että rouva Skrof on tehnyt itsemurhan!» Komisario Palmu naurahti. »Poika», hän sanoi. »Unohdat koiran.» »En unohda», sanoin innokkaasti. »Itsemurha on psykologisesti täysin mahdollinen ratkaisu. Rouva Skrof oli omaa sukua Langell.

27 Ja kaikki Langellit ovat jollakin tavalla hulluja. Eilinen päivä oli hänelle vaikea. Hän menetti uskonsa Betlehem-seurakuntaan. Hän koetti järjestää suunnitelmansa uudelleen, mutta tytärpuoli karkasi kotoa. Hän lähestyi koiraa, ainoaa uskollista ystäväänsä, mutta tämä ehkä murisi hänelle. Silloin hän raivostui, hänhän oli hyvin kiivas. Hän väänsi koiralta niskat nurin, otti pantofon-tabletin, avasi kaasuhanan ja meni vuoteeseen.» »Itsemurhan mahdollisuutta minäkin ensin ajattelin», myönsi Palmu. »Mutta koira —. Onneksi viime yönä ei satanut.» »Satanut?» toistin ymmärtämättä mihin hän pyrki. »Niin, sillä kaikki riippuu nyt siitä, löytyykö parvekkeelta jalanjälkiä. Minä uskon, että jäljet löytyvät. Pieni sade olisi pelastanut murhaajan, silloin olisi ollut mahdotonta todistaa kenenkään tulleen yöllä huoneistoon. Parvekkeen ovihan oli ainoa mahdollinen pääsytie. Huoneiston oven erikoislukon avain oli yhä rouva Skrofin yöpöydällä.» Olimme saapuneet komean, aivan uuden talon eteen. Porraskäytävän edessä seisoi sininen Packard-merkkinen urheiluauto. Nousimme hissillä ylimpään kerrokseen. Ovessa oli kaksi nimeä: Kaarle Lankela ja Kurt Kuurna. Kuurnan nimen muistelin myös joskus kuulleeni. Oven avasi vihaisen näköinen taloudenhoitaja. »Herrat nukkuvat. Mitä asiaa?» Palmu näytti poliisimerkkinsä. Taloudenhoitaja pelästyi. »Tulkaa sisään. Voitte odottaa ateljeessa. Minä herätän herra Lankelan, vaikka hän kyllä suuttuu siitä.» Hän vei meidät isoon huoneeseen, jonka kattoikkunasta aurinko paistoi kirkkaasti sisään. Katselin ympärilleni. Samassa tiesin, missä yhteydessä 3 olin nähnyt Kuurnan nimen. Hänellä oli ollut näyttely jossakin pienessä taidesalongissa, ja joku arvostelija oli kirjoittanut, että hän oli tuntenut pahoinvointia poistuessaan sieltä. »Kaikesta himphampusta 4 , mitä elämässäni olen joutunut näkemään —!» Enempää Palmu ei pystynyt sanomaan, vaan vaipui nojatuoliin. 3 yhteydessä

nom. yhteys

4 himphamppu

roska, hölynpöly, hassutus

29 »Surrealismia», sanoin minä ja katselin kiinnostuneena ympärilleni. Maalaustelineellä oli isokokoinen taulu, joka näytti olevan vielä kesken. Siinä näkyi lihava miehen vartalo, joka päättyi hevosen päähän. Sen edessä oli herätyskello ja takana idyllinen maisema. »Ranskassa surrealismilla on paljon kannattajia», huomautin. »Tavallisen ihmisen on tietysti joskus vaikea ymmärtää sitä.» Palmu katseli taulua, jossa alaston nainen makasi isossa paistinpannussa, toisessa kädessään flyygeli. Sitten hän peitti silmänsä kädellään. »Mielipuolista!» hän valitti. »No, ainakin tiedämme, mistä etsiä murhaajaa! Jos minä joutuisin viettämään viikonkin tässä ympäristössä —.» Seinän takaa kuului liikettä. Sitten nuorekas ääni sanoi aivan selvästi: »Ylös, Kurt! Pollarit 5 ovat jo täällä!» Kymmenen minuutin kuluttua Lankela tuli sisään ateljeen ovesta silkkinen aamutakki yllä ja tohvelit jalassa. Hän oli ollut suihkussa, mutta saattoi huomata, että hänellä oli ankara kohmelo. Tunsin hänet lehtikuvista, hänhän oli esiintynyt taitolentäjänä. Pitkä, vaalea poika, huolettoman näköinen ja viehättävä. Hänen jäljessään tuli sisään Kurt Kuurna unisena, tulipunainen pyjama yllään. Hän oli mustatukkainen, hoikka nuorukainen, jolla oli vilkkaat kahvinruskeat silmät ja taiteilijan kädet. Hän aloitti keskustelun. »Mikä suo meille tämän — hauuuu - kunnian 6 näin aikaisin aamulla», hän haukotteli. »Haluan puhutella herra Lankelaa kahden kesken», sanoi Palmu tiukasti. Mutta Kuurna ei pelästynyt. »Asia on niin, herra konstaapeli», hän sanoi J a minä näin Palmun punastuvan suuttumuksesta, sillä komisarion arvonimi on hänelle tärkeä, »että me olemme niin kuin parihevoset, tai kuin siamilaiset kaksoset. Missä on Lankela, siellä on Kuurnakin, ja missä Kuurna on, sieltä ei Lankela ole kaukana. Niin kerrotaan Helsingin paremmissa kapakoissa. Ja jos on kysymys viime yön tapahtumista —.» »Shhh, Kurt», sanoi Lankela. »Tämä on minun asiani, älä sinä se5 pollari sl. poliisi 6 mikä suo meille tämän kunnian vierailullanne, miksi olette tulleet

mistä syystä kunnioitatte meitä

30 kaannu siihen.» »Mutta minä olin kuitenkin asian primus m o t o r 7 , niin kuin vanhan latinan opettajani oli tapana sanoa. Ilman minua sinä et olisi koskaan keksinyt —.» Palmu katsoi hevospäistä miestä esittävään kuvaan ja sitten taas Lankelaan. »Tämä on vakava asia», hän sanoi. Mielestäni Lankela kävi hieman kalpeammaksi. Sitten huomasin hänen oikean kätensä, jota hän tähän asti oli pitänyt aamutakin taskussa. Hänellä oli side kädessä. Mieleeni nousi kuva pienestä koirasta, joka yön pimeydessä kävi murhaajan kimppuun 8 . »Tietysti se on vakava asia», huomautti Lankela hermostuneesti. »En vain käsitä, mistä te näin pian olette saaneet selville 9 , että minä —.» »Shhh», kuiskasi nyt Kurt Kuurna vuorostaan. »Ole varovainen. Kaikkea, mitä tästä lähtien sanot, voidaan käyttää todisteena sinua vastaan. Kiellä! Kiellä kaikki!» »Älä viitsi nyt laskea leikkiä, Kurt!» sanoi Lankela. »Tietysti se on vakava juttu. Emmehän me enää ole humalassa!» Palmu katsoi ihmetellen toisesta toiseen. »Älkää yrittäkö saada minua uskomaan, että teitte sen humalassa», hän varoitti. »Se oli harkittu teko. Te olette jo puoleksi tunnustanut, olkaa nyt mies ja tunnustakaa loputkin!» Kuurnakin kävi jo vakavaksi. »Mutta ymmärtäkää toki, komisario! Eihän se voinut olla harkittua. Minä sanoin ensin Kallelle: jospa meillä olisi —» »Avainko?» kysyi Palmu. »Ei, vaan hattu!» sanoi Kuurna ihmetellen. »Mitä hemmettiä te lörpöttelette!» huusi Palmu suuttuneena. Silloin nuori Lankela astui aivan hänen eteensä ja sanoi jäykästi: »Ainakaan minä en tallannut kukkia, herra komisario!»

1. Millaisessa mielentilassa neiti Skrof lähti äitipuolensa luota? 2. Mistä syystä tuomari Lanne luuli neiti Skrofin olleen yötä kotona? 7 primus motor lat. alkuunpanija, liikkeelle paneva voima kimppuun 9 saaneet selville saaneet tietää

8 kävi kimppuun

hyökkäsi

31 3. Mikä teoria komisario Palmun nuorella toverilla oli rouva Skrofin kuolemasta? 4. Miksi oli tärkeätä, että yöllä ei ollut satanut? 5. Kuka oli Kurt Kuurna? 6. Mitä Palmu ajatteli hänen töistään?

11 Palmun kärsivällisyys oli lopussa. »Herra Lankela», hän sanoi. »Tätinne rouva Alma Skrof on kuollut viime yönä. Nyt ei ole leikinlaskun aika. Olisi parasta, että selittäisitte, missä olitte viime yönä, mitä teitte ja mihin aikaan tulitte kotiin.» Lankela kohotti hitaasti kätensä suulleen. Hetken kuluttua hän sanoi jäykästi: »Mutta tätinihän oh eilen vielä aivan hyvissä voimissa. Hän — niin — hän.» Hän vaipui istumaan ja kalpeni 1 . Hänen huulensakin olivat valkoiset. Kurt Kuurna vihelsi. »Kuka hänet kuristi?» »Miksi luulette, että joku olisi kuristanut hänet?» kysyi Palmu. »En tiedä. Minusta se on luonnollinen ajatus, kun on kysymys rouva Skrofistä.» »Te siis myös tunsitte hänet?» Palmu kysyi. »Tapasin hänet muutaman kerran. Eilen viimeksi yritin puhua hänelle järkeä 2 .» »Te siis tapasitte hänet eilen?» »Kun neiti Skrof oli käynyt täällä kuuden tienoissa », aloitti Kuurna, mutta Palmu keskeytti hänet. »Ehkä on parasta, että otamme asiat järjestyksessä. Tämä ei ole virallinen kuulustelu, eikä teidän ole pakko vastata, mutta minua auttaisi suuresti, jos molemmat kertoisitte eilispäivän ja viime yön tapahtumat. Ehkä herra Lankela aloittaa, sillä hän kävi jo eilen aamulla tätiään tapaamassa.» »Tätini soitti eilen aamulla ja kutsui minut luokseen», aloitti Lankela. »Hän oli lähettänyt Kirstin, tytärpuolensa, kaupungille, niin että olimme kahden. Hän ilmoitti, että minun oli mentävä tytön kanssa naimisiin niin pian kuin mahdollista. Sen jälkeen saisin itselleni suurimman osan hänen omaisuuttaan. Kieltäydyin tietysti. Ei minulla ole mitään Kirstiä vastaan, mutta hän ei siedä minua ja — no niin. Mutta olin pahassa pulassa. Minulla on paljon vekseleitä ja täti sanoi lopettavansa kaikki avustukset. Ja lopuksi — 1 kalpeni

inf. kalveta

2 puhua hänelle järkeä

saada hänet ajattelemaan asiaa järkevästi

33 no niin —.» »Kalle-parka on heikko luonne», huomautti Kurt Kuurna. »Vaikka enpä tiedä, jos minulle tarjottaisiin kahtasataatuhatta markkaa —.» Komisario Palmu katsoi häneen ja hän vaikeni. »Se on totta», sanoi Lankela. »Tätini otti tosiaan kaksisataatuhatta markkaa laatikostaan ja sanoi, että tänään saisin hakea ne ja - ja järjestää asiani.» »Tarkoitatteko, että tädillänne oli kaksisataatuhatta markkaa pöytälaatikossaan?» kysyi Palmu epäuskoisesti. »Hän piti usein suuria summia kotonaan. Hän piti rahan näkemisestä. Tämän summan hän sanoi oikeastaan tarkoittaneensa Betlehem-seurakuntaa varten. Mutta hän oli tullut toisiin ajatuksiin.» »Te siis lupasitte mennä naimisiin neiti Skrofin kanssa?» »Tätini varmaan sai sen käsityksen», myönsi Lankela. »Mutta oikeastaan lupasin vain aloittaa uuden elämän. Asiani ovat siinä kunnossa, että ymmärsin itsekin, että elämänmuutos oli välttämätön. Minulla oli eräs — ehkä tyhmä suunnitelma — mutta se epäonnistui. Ja ehkä niin oli paras. Lähdin tätini luota vähän vailla kaksitoista ja mieleni oli vähän musta. Otin auton ja ajoin maalle. Kello yhdeksän palasin Helsinkiin ja hain Kurtin. Päätimme viettää vielä viimeiset juhlat ja soitimme joukon kokoon. Hotelli Helsingissä on hauska pikkusali, jossa voi tanssiakin, ja saimme jatkoaikaa kolmeen asti.» »Minäkin tahtoisin välillä puhua», huomautti Kurt Kuurna. »Ja tämän loppujutun minä tiedän vähintään yhtä hyvin kuin Kallekin.» »Selittäkää ensin käyntinne rouva Skrofin luona», huomautti Palmu terävästi. »Ah niin, sen olin jo vähällä unohtaa 3 . Asia on niin, että maalasin ahkerasti koko iltapäivän. Puoli kuuden aikaan minua häiritsi ovikellon soitto. Siellä oli neiti Skrof, joka kysyi hyvin vihaisena Kallea. Sain lopulta hänet kertomaan, että Kalle oli luvannut mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta hän ei tahtonut. Hän vihasi Kallea, hän vihasi tätiä, hän vihasi minuakin, hän vihasi kaikkia miehiä ja oli hyvin onneton. Hän kertoi poistuneensa tätinsä luota 3 olin vähällä unohtaa melkein unohdin 5 Kuka murhasi rouva Skrofin?

34 ja aikovansa ansaita itse elatuksensa. Hän aikoi aluksi mennä asumaan erään entisen luokkatoverinsa luokse, joka on sairaanhoitaja. Minä sanoin että hän teki viisaasti ja lainasin hänelle aluksi vähän rahaa. Minulla on hellä sydän.» »Mutta miten satuitte käymään rouva Skrofin luona?» kysyi Palmu. »No, tyttö meni ja vei inspiraationi mukanaan», valitti Kuurna. »Lähdin ulos. Mieleeni tuli rouva Skrof ja päätin mennä hänen luokseen puhumaan järkeä. Kovin vanhanaikaista ruveta naittamaan kahta nuorta ihmistä vastoin heidän tahtoaan! Ajattelin myös kysyä, halusiko hän tukea Suomen nuorta taidetta ostamalla minulta jotakin. Ajattelin lähinnä tauluani nimeltä Kiusaus.» »Mitä?» kysyi Palmu epäuskoisesti. Nuori Kuurna viittasi tauluun, jossa alaston nainen lepäsi paistinpannussa flyygeli toisessa kädessään. »Kuvittelitteko tosiaan, että rouva Skrof —», änkytti Palmu. »En, en lainkaan», myönsi Kuurna. »Mutta se oli hyvä tekosyy. Noin seitsemältä ehdin hänen luokseen ja jouduin keskelle pikku riitaa. Rouva Skrof tuli itse avaamaan ja koetti rauhoittaa Paroonia, joka haukkui hirveästi. Saarnaaja Mustapää istui tuolillaan sen näköisenä, kuin olisi kerrankin saanut Herran kuritusta.» »Odottakaahan hetki», keskeytti Palmu. »Koiran nimi oli siis Parooni?» »Niin juuri. Harvinaisen viehättävä ja ystävällinen koira. Koetti purra minua jalkaan.» »Jäikö saarnaaja Mustapää sinne vielä teidän lähdettyänne?» kysyi Palmu. »Ei suinkaan», vastasi Kuurna. »He olivat ilmeisesti jo keskustelleet asiastaan. T e tuhoatte koko minun elämäntyöni', sanoi Mustapää. 'Jumala rankaisee teitä, rouva Skrof.' Sitten vanha rouva heitti hänet ulos ja kielsi häntä milloinkaan palaamasta silmiensä eteen.» »Entä oma keskustelunne rouva Skrofin kanssa?» »Puhuin ensiksi raha-asioista. Katsokaahan, komisario, minä olen Jyväskylän Kurströmejä, niin että eukko oli kohtelias minulle.» »Se selittää kaiken», sanoi komisario Palmu katsellen ympärilleen ateljeessa.

35 »Niin, meidän sukumme aateloitiin jo 1600-luvulla. Joku hullu esi-isäni lainasi hevosensa Kustaa Aadolfille kolmikymmenvuotisessa sodassa, niin että kuningas pelasti henkensä ja esi-isäni menetti kiireesti omansa. Vaikka rouva Skrof ei voinut sietää minua, minä olin hänelle kuitenkin vapaaherra 4 Kurström-Kuurna. Langellit aateloitiin vasta viime vuosisadalla —.» »Saitteko rahaa rouva Skrofilta?» keskeytti komisario Palmu epäkohteliaasti. »En, enkä odottanutkaan», myönsi Kuurna. »Rouva Skrof valitti, että ajat olivat vaikeat. Naisparka, häntä verotettiin viime vuonna vain miljoonan vuosituloista! En kuitenkaan maininnut hänelle siitä, vaan rupesin puhumaan Kallesta ja Kirstistä — neiti Skrofista, tarkoitan. Mutta eukko ei ollut kovinkaan puhelias. Ymmärsin kuitenkin, että hän oli jo tehnyt testamentin heidän hyväkseen ja että heidän olisi mentävä naimisiin. Sitten hän kysyi, tunsinko Iiri Salmiaa.» »Kurt!» varoitti Lankela. »Täytyyhän siitä kuitenkin puhua», huomautti Kuurna. »Älä ole hupsu, Kalle. Rouva Skrof kysyi minulta suoraan, luulinko Iiri Salmian tyytyvän kahteensataantuhanteen. Hän oli kuulemma luvannut Kallelle sen summan ja rahat odottivat jo hänen pöytälaatikossaan.» »Kaksisataatuhatta on paljon rahaa», huomautti Palmu puoleksi itsekseen. »Teidän käyntinne oli siis turha, herra Kuurna?» »Konstaapeli — anteeksi, komisario — ymmärsi aivan oikein», sanoi Kuurna ihailevasti. »Käyntini oli turha, lähdin kotiin. Matkalla kävin ottamassa pienen ryypyn Kämpin baarissa. Yhdeksältä Kalle palasi kotiin. Tulimme siihen tulokseen, että elämänmuutos oli edessä ja että pienet lopettajaisjuhlat olisivat paikallaan 5 . Hotelli Helsingin kerhohuoneistossa aika kului tavalliseen tapaan, ja huomasimme lopulta kumpikin, että olimme kuluttaneet nuoruutemme kultaiset vuodet hölmöjen ja juoppojen seurassa. Niin että kun kello läheni kolmea —». »Te siis viivyitte seurassa puoli kymmenestä illalla kolmeen asti yöllä?» kysyi Palmu. »Voitteko todistaa sen?» 4 vapaaherra paroni; aatelisarvoja voidaan Suomessa yhä käyttää arvoniminä, mutta niillä ei ole yhteiskunnallista merkitystä eikä uusia aatelisarvoja myönnetä 5 olisivat paikallaan sopisivat hyvin, olisivat hyvä idea

36 »Meillä on noin kaksikymmentä todistajaa siihen», vastasi Kuurna. »Herra Lankela, voitte siis vakuuttaa, että puoli kymmenen ja kolmen välillä ette poistunut Hotelli Helsingistä?» kysyi Palmu tiukasti. »En poistunut», vakuutti Lankela. Toverukset vaihtoivat keskenään katseen. »Tai oikeammin, Kurt ja minä poistuimme jo noin viittä vailla kolme yöllä, vähän ennen kuin vieraamme.» »Miten te sen selitätte?» kysyi komissaari. Kuurna kiirehti vastaamaan: »Katsokaahan, komisario, me kyllästyimme seuraamme. Ja jos olisimme kaikki yhdessä lähteneet pois, olisivat muut tietysti halunneet tulla ateljeehen jatkamaan juhlia. Siksi lähdimme ennen muita ja nousimme Kallen autoon. Kalle tunsi itsensä kuitenkin vähän epävarmaksi ja päätimme levähtää hiukan Esplanaadilla. Menimme puiston penkille istumaan. Oli jo melkein valoisaa - . » »Totta puhuen, olimme hieman humalassa», huomautti Lankela. »Hieman humalassa?» toisti Kuurna. »Me olimme juovuksissa kuin simpanssit. Me aloimme keskustella — naisista tietysti. Ja tästä elämänmuutoksesta. Ja sitten me kävelimme vähän. Sillä tavalla jouduimme Runebergin patsaan eteen. Sen ympärillä kukoistivat kevään kukat ja pieni lintu lauloi puussa ja me tunsimme itsemme huonoiksi ihmisiksi.» »En ihmettele», sanoi komisario Palmu. »Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi 6 , sanoi saarnaaja Mustapää», huomautti Kuurna. »Joka tapauksessa meille tuli halu kaunistaa kansallisrunoilijan patsasta. Ja juuri silloin astui Kämpin ovesta ulos joku herrasmies. Ja minä sanoin Kallelle: 'Jospa meillä olisi hattu — kaunis hattu!' Ja me kiiruhdimme tuon herrasmiehen luokse ja minä otin hatun hänen päästään ja annoin sen Kallelle. 'Kiitos', sanoi Kalle ja kiipesi Runebergin patsaaseen. Se oli helpommin sanottu kuin tehty —.» »Minä en tallannut kukkia», huomautti Lankela. »Ei, Kalle ei tallannut kukkia», todisti Kuurnakin. »Hetken kuluttua Runebergin päässä oli hattu. Mutta se herrasmies kävi levottomaksi. Hän löi Kallea kepillään ja vaati, että Kalle hakisi hatun hänelle takaisin. Lopulta hän yritti itse kiivetä ylös, mutta hän pu6 Älkää tuomitko,

ettei teitä tuomittaisi

raamatunlause

37 tosi keskelle kauniita tulppaaneja. Juuri sillä hetkellä näimme poliisin lähestyvän. 'Kenen hattu se on?' huusi konstaapeli vihaisesti. 'Se on minun hattuni', huusi herrasmies nousten seisomaan ja tallaten koko ajan tulppaaneja. Silloin poliisi nosti hänet takaisin hiekkakäytävälle. Poliisi varmaan luuli tuon herrasmiehen itse vieneen hattunsa Runebergin päähän. Meille hän sanoi vain, että oli aika mennä nukkumaan. Ja me nousimme Kallen autoon ja ajoimme tiehemme.» »Sen jälkeen palasitte siis suoraan kotiin?» »Oikein arvattu», vakuutti Kuurna. »Kellosta en tosin tiedä, mutta aurinko paistoi jo iloisesti ja pienet linnut lauloivat. Siinä kaikki.» Palmu nousi seisomaan ja käveli hetken edestakaisin. »Koko juttu on täysin järjetön», hän sanoi sitten. »Ehkä juuri siksi se tuntuu todelta- Te, herra Kuurna, voitte siis vakuuttaa olleenne yhdessä herra Lankelan kanssa siihen saakka, kun menitte nukkumaan?» »Aivan oikein», vakuutti Kuurna. »Ehkä saan käyttää puhelinta?» sanoi Palmu rauhallisesti. Lankela lähti heti opastamaan häntä. Palmu palasi vasta neljännestunnin kuluttua. Hän oli hyvin vakava. »Poliisi vahvistaa todeksi juttunne, hyvät herrat», hän sanoi. »Aikanaan saatte vastata seurauksista. Mutta nyt asiaan: herra Lankela, teidän tätinne kuoli viime yönä kaasumyrkytykseen. Aluksi se näytti tapaturmalta, mutta nyt on selvää, että kysymyksessä on harkittu murha. Mainitsemanne kaksisataatuhatta markkaa ovat hävinneet tätinne pöytälaatikosta, sain siitä juuri tiedon. Pelaatteko tennistä, herra Lankela?» »Käyn Tennishallissa pelaamassa kolme kertaa viikossa», Lankela vastasi hämmästyneenä. »Entä te, herra Kuurna?» Kuurna pudisti päätään. »Minun täytyy pyytää teitä antamaan minulle tenniskenkänne, herra Lankela», sanoi Palmu. Lankela lähti huoneesta ja palasi parin minuutin kuluttua tyhjin käsin. »Olen tainnut jättää kengät pukulokerooni Tennishalliin», hän

38 sanoi. »Tavallisesti kuljetan ne mukanani, mutta tällä kertaa olen nähtävästi jättänyt ne sinne.» »Tennishallissa siis. Lokeron numero?» »Numeroa en muista. Mutta kyllä ne siellä tietävät, jos vain sanotte nimeni.» Komisario Palmu poistui uudelleen puhelimeen. Hetken kuluttua hän palasi ja pysähtyi aivan Lankelan eteen. »Vielä yksi kysymys. Missä vahingoititte kätenne viime yönä?» Työntäen sidotun kätensä aamutakin taskuun Lankela vaipui tuolille. Sitten hän kohotti epävarman katseensa komisarioon. »Sitä te ette saa koskaan tietää», hän sanoi uhmaavasti.

1. 2. 3. 4. 5.

Mitä rouva Skrof oli vaatinut Lankelalta? Mitä Kuurna tiesi Kirsti Skrofin tulevaisuudensuunnitelmista? Miksi Kuurna oli mennyt käymään rouva Skrofin luona? Minkä tähden ja milloin Kuurnan suku oli aateloitu? Mihin tarkoitukseen rouva Skrof oli luvannut Lankelalle 200 000 markkaa? 6. Missä Lankela ja Kuurna olivat viettäneet edellisen illan? 7. Millä tavalla he »kaunistivat» Runebergin patsasta? 8. Kuka tallasi tulppaanit?

11 Palmu kohautti olkapäitään. »Hyvä on, hän sanoi. »Olen määrännyt, että teidän luonanne pidetään kotitarkastus. Etsivät saapuvat parin minuutin kuluttua. Kukaan ei saa poistua huoneistosta.» Hän vaikeni sekunniksi ja jatkoi sitten hyvin hitaasti: »Teitä kumpaakin kiinnostaa ehkä kuulla, että neiti Skrof palasi eilen illalla kotiinsa.» Kuurna hyppäsi seisomaan silmät mustina kauhusta. »Siinä tapauksessa —. Onko neiti Skrof siis myös —?» Hän ei lopettanut kysymystään. Komisario sanoi vähän lempeämmin: »Ei, hän ei ollut yötä siellä. Kukaan ei tällä hetkellä tiedä, missä hän on, ja siksi pyytäisin teitä, herra Kuurna, antamaan minulle hänen nykyisen osoitteensa.» »Hän jätti tosiaan minulle osoitteensa eilen», Kuurna myönsi. »Neiti Pihlaja, Vuorikadulla se kai oli.» Hän otti muistikirjan taskustaan. »Siinä on osoite. Olkaa varovainen, kun menette sinne, komisario. Hän on hyvin vaarallinen ja vihaa kaikkia miehiä.» Ovikellon soitto ilmoitti, että murharyhmä oli saapunut. Komisario Palmu avasi oven. »Tervetuloa, pojat», hän sanoi. »Koettakaa toimia nopeasti. Minun täytyy nyt mennä. — Herra Lankela, etsivien lähdettyä voitte mennä tapaamaan tuomari Lannetta. Hän haluaa varmaan keskustella kanssanne raha-asioista.» Palmu painoi hatun päähänsä ja veti minut mukaansa. Otimme taksin ja ajoimme Kuurnan antamaan osoitteeseen Vuorikadulle. »Jäljet siis löytyivät», huomautin istuessamme autossa. »Parvekkeelta niitä oli yritetty pyyhkiä pois. Mutta sekä sieltä että katolta saatiin pari erittäin selvää jälkeä. Melkein varmasti tenniskengät. Ja mikä parasta, löytyi myös verta. Se oli vanha koira, mutta sen hampaat olivat vielä terävät. Koiran niska oli muuten väännetty poikki.» »Entä sormenjälkiä? kysyin innokkaasti. »Ei, tämä murhaaja oli kylmäverinen. Hän ei hetkeksikään ottanut käsineitä kädestään — koiran puremasta huolimatta.»

40 Me molemmat ajattelimme nuoren Lankelan sidottua kättä. »Mutta täytyihän sieltä löytyä sormenjälkiä», väitin. »Tietysti sieltä löytyi sormenjälkiä», sanoi Palmu katkerasti. »Sinun ja minun ja Aran ja talonmiehen rouvan ja neiti Hallamaan ja nuoren Lankelan ja neiti Skrofin ja tuomari Lanteen ja taiteilija Kuurnan ja saarnaaja Mustapään ja yleensä kaikkien, jotka tässä jutussa ovat mukana. Ne eivät todista yhtään mitään.» Olimme perillä. Mutta emme tavanneetkaan neiti Skrofia. Hyvin uninen nuori nainen avasi oven parin kellonsoiton jälkeen. Kävi ilmi 1 , että hän oli ollut sairaalan yövuoroissa koko viikon. Kuultuaan asiamme hän myönsi, että neiti Skrof oli tosiaan tullut illalla hänen luokseen ja kertonut lähteneensä pois kotoa. Hän oli ollut hyvin väsynyt ja neiti Skrof hyvin kiihtynyt. Hän oli mennyt vuoteeseen ja antanut avaimensa neiti Skrofille. Tämä oli puoli kymmenen aikoihin lähtenyt kävelemään ja palannut vasta yhden aikaan. Silloin he olivat yhdessä keittäneet teetä ja jutelleet pari tuntia neiti Skrofin tulevaisuudesta. Mutta yön nukuttuaan tämä oli tullut järkiinsä ja lähtenyt takaisin kotiinsa noin neljännestunti sitten. Jolloin neiti Pihlaja oli mennyt takaisin nukkumaan. Rantakadun 8 A-portaan oven edessä odotti noin viidentoista ikäinen koulupoika. Katselijat olivat jo poistuneet. Poika tuli meitä vastaan noustessamme autosta. »Kirsti tuli äsken, hän on meillä nyt», hän ilmoitti innokkaasti komisario Palmulle. »Minä olen Pentti Lanne. Näin komisarion aamulla, mutta sitten minun piti mennä kouluun. Nyt minulla on ruokatunti.» »Ja neiti Skrof on siis teillä?» Palmu hymyili ystävällisesti pojalle. »Joo. Ja minä tiedän, mitä tietä murhaaja tuli», oli pojan yllättävä vastaus. »Kuka on puhunut murhasta?» Palmun ääni oli vihainen. »Ei kai dekkarit 2 kiipeäisi pitkin tikapuita ja kattoja ja hakisi jalanjälkiä parvekkeelta, ellei murhasta olisi kysymys», vastasi poika. »Niin hölmö minä en sentään ole!» »Hyvä on», päätti komisario. »Neiti Skrof saa odottaa hetken. Tulehan nyt ja näytä, mitä tarkoitat.» 1 kävi ilmi ilmeni, osoittautui

2 dekkari

sl. etsivä, salapoliisi (myös: salapoliisiromaani)

41 Menimme pihaan 3 . »Se on hyvin helppoa», poika selitti innokkaasti. »Pihaportti ja pihaovi suljetaan kymmeneltä illalla. Mutta pihaan pääsee milloin hyvänsä muulloinkin. Tulkaahan!» Pentti Lanne nousi pihassa olevalle roskalaatikolle ja siitä pihamuurille. »Komisario on tosin vähän lihava», hän huomautti, »mutta tulkaa vain perässä. Tämä on ihan helppoa.» Nousimme muurille. Toisella puolella oli samassa paikassa naapuripihan roskalaatikko. Laskeuduttuamme naapuripihaan kiipesimme samalla tavalla seuraavankin muurin yli. Olimme siis tehtaan viereisessä pihassa. Nyt poika vei meidät suoraan porttikäytävään ja osoitti sen rautaisen portin lukkoa. »Tämä lukko on vanha ja rikkinäinen», hän sanoi. »Sen saa helposti kädellä auki. Kaikki pojat tietävät sen.» Koetimme kumpikin lukkoa, Palmu ja minä. Poika oli oikeassa. Sitten Palmu astui porttikäytävästä kadulle ja katseli ympärilleen. »Tämä on Laivamiehenkatu. Joskus koulusta tullessa minä käytän tätä oikotietä», kertoi Pentti Lanne. Palmu ajatteli ankarasti. »Murhaaja tarvitsi siis vain yhden avaimen», hän mutisi itsekseen. »Ei mitään vääriä avaimia, murtautumista eikä muuta.» Pentti Lanteen täytyi nyt suureksi surukseen palata kouluun, ja komisario Palmu ja minä lähdimme tapaamaan neiti Skrofia tuomari Lanteen työhuoneeseen. Meitä vastassa oli solakka, vaalea tyttö. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmät itkettyneet. Mutta hänen päänsä oli ylpeästi pystyssä ja silmät katsoivat tummina komisarioon. Hänellä oli hyvin kaunis suu. Hänen ensimmäiset sanansa yllättivät minut täydellisesti. »Se oli minun syyni», hän sanoi kiivaasti. »Tiedän hyvin, että se oli minun syyni. Minun ei olisi pitänyt jättää häntä yksin. Mutta en kaipaa 4 häntä, vaikka hän on kuollut!» Tuomari Lanne yritti kauhistuneena keskeyttää hänet. Mutta tyttö astui komisariota kohti. »Se oli minun syyni. Enkä kadu . . . En, en, en!» »Mutta rakas Kirsti —», koetti tuomari Lanne rauhoittaa. »Hillitse itsesi!» 3 katso kuvia s. 20 ja 4 2

4 kaipaa inf. kaivata

6 Kuka murhasi rouva Skrofin?

43 »En hillitse!» tyttö jatkoi. »Neljätoista vuotta olen hillinnyt itseni. Neljätoista vuotta olen vihannut häntä. Hän ajoi kovuudellaan isäni itsemurhaan. Hän söi kaiken ilon lapsuudestani. Minä en koskaan saanut leikkiä niin kuin muut. En saanut sellaisia vaatteita kuin muut tytöt. Koulussa kaikki nauroivat minulle. Neljätoista vuotta hän pakotti minut teeskentelemään. Ja nyt minä olen iloinen, kun hän on kuollut!» »Millaisia sanoja, Kirsti!» huudahti tuomari Lanne. Äkkiä tyttö kääntyi meihin selin 5 ja purskahti itkuun. Komisario Palmu otti taskustaan ison punaruutuisen nenäliinan ja laski isällisesti kätensä hänen olkapäälleen. »Kas niin, kas niin», hän sanoi rauhoittavasti. »Pahin on nyt ohi. Kas tässä, tämä on ihan puhdas. Pyyhkikää nyt kyyneleet orvokkisilmistänne!» Tyttö oli yhä selin, mutta otti nenäliinan ja pyyhki silmiään. »Minä en ota hänen rahojaan», hän kuiskasi. »En ota!» Sitten hän lisäsi avuttomasti: »Sitä paitsi taidan olla aivan hirveän näköinen.» Kun tuomari Lanne oli vienyt hänet toiseen huoneeseen pesemään silmänsä, Palmu huomautti minulle: »Tilanne selviää aina, kun nainen huomaa olevansa hirveän näköinen. Kaikki on nyt hyvin. Tyttöhän on aivan viehättävä.» »Hänestä voi tulla hyvinkin viehättävä», huomautin minä. »Sopiva kampaus, kaunis puku —.» Neiti Skrof palasi huoneeseen ja istuutui ujosti kuin hyvin kasvatettu perhetyttö ainakin. »En tahdo tehdä teille tarpeettomia kysymyksiä», sanoi komisario Palmu vakavasti. »Mutta äitipuolenne kuoleman syy ei ole aivan selvä. Te siis poistuitte kotoa viiden tienoissa iltapäivällä?» »Olin saanut kyllikseni», sanoi tyttö. Komisario Palmu oli ollut aivan oikeassa nimittäessään hänen silmiään orvokkisilmiksi. Vaalea tukka ja silmät kuin orvokit. Tyttö ei tosiaan ollut lainkaan hullumpi 6 . »Te kävitte herra Lankelan asunnossa ja keskustelitte taiteilija Kuurnan kanssa», auttoi Palmu. »Olisi parempi, jos kertoisitte omin sanoin eilispäivän tapahtumat.» 5 kääntyi meihin selin käänsi meille selkänsä vännäköinen

6 ei hullumpi

aika hyvä t. kiva, aika hy-

44 »Kävin siellä sanoakseni Kaarlelle, etten ikinä menisi naimisiin hänen kanssaan», sanoi tyttö hiukan punastuen. »Hän ei ollut kotona, mutta pyysin Kurtia — taiteilija Kuurnaa — sanomaan sen hänelle. Kurt on vähän hupsu, mutta hänen kanssaan on hauska jutella, ja hän lupasi auttaa minua. Hän on Kaarlen paras ystävä. Kaarle pelasti hänet hukkumasta kerran jollakin purjehdusretkellä, ja siitä asti he ovat asuneet ja olleet aina yhdessä. Kaarlella on tietysti ollut huono vaikutus häneen. Kaarlella on huono luonne. Hän juo, pelaa ja tuhlaa rahaa huonomaineisten naisten kanssa. Tiedän minäkin jotakin, vaikka minut onkin kasvatettu kuin luostarissa. Sitten menin neiti Pihlajan luokse, joka on entinen luokkatoverini. Mutta hän oli kamalan väsynyt ja uninen ja — no niin — rauhoituin vähitellen ja käsitin, ettei täti voinut pakottaa minua menemään naimisiin Kaarlen kanssa. Minähän olen täysi-ikäinen. Ja puoli kymmenen tienoissa — päätin palata kotiin ja puhua oikein vakavasti tädin kanssa.» T y t t ö vaikeni. Oli ilmeistä, että hän lähestyi kertomuksessaan vaikeaa kohtaa. »Neiti Pihlaja antoi minulle omat avaimensa, jotta minulla olisi jokin paikka mihin tulla, jos täti olisi aivan mahdoton.» Hän vaikeni ja lisäsi: »Sanoin rouva Skrofia tädiksi. En koskaan ole voinut ajatella häntä äitinäni. Minulla ei ole koskaan ollut äitiä. Hän kuoli ollessani aivan pieni. Joka tapauksessa tulin siis kotiin —.» »Mitä kello silloin oli?» kysyi Palmu nopeasti. »Kello oli kai kymmenen, sillä talonmies lukitsi juuri silloin alaovea. Kiipesin hyvin hitaasti ylös portaita. Ylhäällä työnsin avaimen lukkoon. Mutta silloin huomasin, että täti oli jo sisäpuolelta sulkenut yölukon, johon minulla ei ollut avainta. Ja se kovetti sydämeni. Hän ei siis odottanutkaan minua, hänen puolestaan sain olla kadulla koko yön, sillä hän tiesi hyvin, ettei minulla ollut rahaa lähtiessäni. Ovikelloa en soittanut, se olisi ollut liian nöyryyttävää.» »Te väitätte siis, että ette lainkaan tavannut äitipuoltanne eilen illalla», sanoi komisario Palmu ja hänen äänensä kylmeni. Minunkin sydämeni kylmeni. Sillä minä muistin hyvin, että talonmies oli seisonut vielä kauan kadulla lukittuaan alaoven, eikä tyttö ollut palannut takaisin.

45 Tyttö katsoi meihin ja hänen silmänsä laajenivat äkkiä pelosta. Hän kohotti kätensä suulleen ja kysyi: »Miksi — miksi te katsotte minuun noin?»

1. 2. 3. 4. 5. 6. 7. 8.

Mitä todisteita löytyi parvekkeelta ja katolta? Kuka oli neiti Pihlaja? Minne Kirsti Skrof oli lähtenyt hänen luotaan? Miten Pentti Lanne auttoi komisariota hänen tutkimuksissaan? Minkä näköinen Kirsti Skrof oli? Millainen hän oli temperamentiltaan? Mistä Lankelan ja Kuurnan ystävyys oli alkanut? Miksi Kirsti Skrof ei tavannut äitipuoltaan, kun hän palasi kotiin illalla?

11 »Ei se mitään», sanoi komisario Palmu. »Olkaa hyvä ja jatkakaa vain.» Tyttö kohautti hiukan olkapäitään. »Hyvä on», hän sanoi. »Seisoin hetken oven edessä. Sitten nousin hiljaa ylös portaita ja istuuduin ullakon oven eteen. Joskus pikkutyttönä olin istunut siellä, kun minun oli oikein vaikea olla. Istuin siellä kauan aikaa ja ajattelin asioita. Voi olla, että itkinkin hiukan. Sitten lähdin pois enkä tosiaankaan osaa sanoa, paljonko kello silloin oli, jos se on niin tärkeätä. Kävelin hitaasti alas Kaivopuiston rantaan. Ajattelin, ettei maailmassa ollut yhtään niin yksinäistä ja onnetonta ihmistä kuin minä. Se oli varmaan hyvin tyhmää ja lapsellista, mutta etsin tosiaan paikkaa, niistä - mistä olisin hypännyt veteen. Mutta en minä hypännyt. Palasin neiti Pihlajan luokse. Hän oli nukkunut jo kylliksi ja keitimme yhdessä teetä ja lopulta meillä oli oikein hauskaa. Nauroimmekin yhdessä ja muistelimme vanhoja koulujuttuja.» Hän katsoi komisario Palmuun. »Te ette tietenkään voi ymmärtää sitä, mutta — naiset ovat sellaisia.» Minun oli pakko hymyillä ja äkkiä kaikki hymyilivät, niin että oli kuin koko huone olisi kirkastunut. Tyttö oli hymyillessään hemmetin sievä. Mieleni teki äkkiä viheltää tai laulaa. »Ja sitten oli kaikki melkein hyvin», sanoi tyttö. »Aamulla keitin neiti Pihlajalle kahvia ja sitten lähdin kotiin, mutta — täti oli jo kuollut.» »Miksi te oikeastaan palasitte äitipuolenne luokse?» kysyi Palmu. Tyttö katsoi häneen hyvin kirkkain silmin. »Minä — minä kai sittenkin — pidin hänestä», hän sanoi hyvin kauniisti. Niin, naiset ovat sellaisia. »Ette kai tavannut ketään poistuessanne illalla — hm — ullakon oven edestä ja kävellessänne Kaivopuistossa?» kysyi Palmu. '»Tavannut?» toisti tyttö. »Ei, en tietenkään tavannut ketään, joka voisi todistaa —. Mutta miksi se on tarpeellista», hän melkein huusi. »Täti — tätihän kuoli tapaturmaisesti — eihän kukaan voi-

47 nut - . » »Minun on ilmoitettava teille surullinen totuus, neiti Skrof», sanoi Palmu. »Tätinne ei kuollut tapaturmaisesti, vaan hänet murhattiin. Haluamme saada murhaajan kiinni ja siinä tekin voitte auttaa meitä. Siksi minun on pakko pyytää teidät kanssani yläkertaan tapahtumapaikalle. Eräisiin kysymyksiin vain te osaatte vastata.» Tyttö oli hämmästyttävän rauhallinen. Oli kuin hän lyhyessä hetkessä olisi kasvanut tytöstä naiseksi. Vakavin, tummin silmin hän katsoi komisarioon ja sanoi: »Minun on melkein mahdoton uskoa sitä. Kuka olisi voinut —?» »Mennään», sanoi komisario lyhyesti. Nousimme ylimpään kerrokseen Palmun jutellessa ystävällisesti tytölle rauhoittaakseen tätä. Tytön oli pakko vastata, hän hymyilikin jo heikosti. Astuimme sisään. Kaikki oli rauhallista, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ruumis oli viety pois. Etsivä Kokki istui pöydän ääressä tutkien jotakin kirjaa. »Kirjoittanut Per Gamaliel Mustapää, Betlehem-seurakunnan johtaja», komisario Palmu luki nimilehdeltä. »Tiedättekö te, neiti Skrof, mikä sai tätinne muuttamaan testamenttinsa, jonka hän oli tehnyt Betlehem-seurakunnan hyväksi?» Neiti Skrof pudisti päätään. »En edes tiennyt, että täti aikoi muuttaa testamenttinsa, ennen kuin tuomari Lanne äsken kertoi siitä minulle.» »Saarnaaja Mustapää kävi eilen iltapäivällä täällä ja tätinne ajoi hänet ulos», kertoi komisario. »Eilen äitipuolenne myös muutti testamenttinsa.» »Se kamala mies», kuiskasi tyttö. »Luuletteko, että hän —? Katsokaahan, täti tutustui tähän - tähän seurakuntaan vasta pari vuotta sitten. Ja hän vei minutkin sen kokouksiin. Minä en voinut sietää tuota saarnaajaa. Mutta täti ihaili häntä aivan sokeasti.» »Satutteko muuten tietämään», kysyi komisario kuin ohimennen, »kuka suositteli hänelle pantofonia?» Minusta tyttö hidasteli vastaustaan. »En tiedä», hän sanoi sitten. »Toissapäivänä hän vain antoi minulle reseptin ja hain lääkkeen apteekista.» •»No, se ei ole niin tärkeätä», sanoi Palmu rauhallisesti. »Anteeksi, että keskeytin. Mutta on kai teillä jokin syy siihen, että inhositte tuota saarnaajaa?»

48 »Katsokaas, Mustapää piti seurakunnassa jonkinlaista — jonkinlaista koulua. Ja täti tahtoi, että menisin sinne. Hyi! Siellä oli inhottavaa.» Tyttö kävi äkkiä tulipunaiseksi. »Siellä oli vain nuoria tyttöjä ja — jokaisen piti tunnustaa syntinsä hänelle kahden kesken. Ja siellä hän alkoi — hyväillä minua. Löin häntä vasten kasvoja ja juoksin itkien kotiin. Enkä oikein osannut kertoa tädille. Hän oli hyvin vihainen ja sanoi, että minä olen typerä ja hermostunut. Hän kävi pyytämässä saarnaajalta anteeksi puolestani. Mutta sen jälkeen en enää lähtenyt sinne, vaikka täti kuinka tahtoi. Kuulkaahan, ehkä tädin viha oli yhteydessä tuohon juttuun. Hän oli hyvin kummallinen jo toissapäivän iltana. Katseli minua kummallisesti ja — ja kysyi tuosta asiasta, vaikka luulin hänen jo unohtaneen sen. Ehkä joku tyttö on kertonut vanhemmilleen.» »Hyvin mahdollista», sanoi komisario Palmu. »Mutta olemme nyt puhuneet tarpeeksi Mustapäästä. Ajatelkaa nyt tarkasti, neiti Skrof. Koska te viimeksi kävitte tuolla parvekkeella?» Neiti Skrof katsoi häneen ihmetellen. »Parvekkeellako?» hän toisti. »Mutta eihän sitä käytetä lainkaan talvella. Syksyn jälkeen ei kukaan ole avannut ovea.» »Ja avain jäi silloin paikalleen?» »Niin kai, tietenkin.» »Mutta parvekkeen avain oli poissa», huomautti komisario Palmu. »Minä en ainakaan ottanut avainta pois», sanoi neiti Skrof varmalla äänellä. »Täti ehkä itse teki sen ja pisti avaimen johonkin laatikkoon. Hän oli aika arka vedolle.» Palmu katsoi kysyvästi Kokkiin. Tämä pudisti päätään. »Mitään avainta, joka olisi sopinut parvekkeen oveen, ei löytynyt», selitti Kokki. »Sitä paitsi avaimenreikä oli tukittu pumpulilla. Ja pumpuli oli työnnetty avaimenreikään ulkoapäin jollakin tikulla. Sitä ei tietysti voi todistaa, mutta siltä se näytti. Ja kynnys oli pyyhitty. Joku on kulkenut siitä viime yönä.» »Tarkoitatteko —», neiti Skrof ymmärsi. »Tarkoitatteko, että mur-, että joku tuli viime yönä parvekkeen kautta sisään?» Komisario ei vastannut, vaan kysyi hetken kuluttua: »Neiti Skrof, koira — Parooni — oli siis vihainen?» »Ei se vihainen ollut», vastasi neiti Skrof. »Se ei vain pitänyt vieraista ja se haukkui mielellään. Ja saattoihan se joskus leikillään

49 purrakin. Pari päivää sitten se puri minua ranteeseen, niin että siitä tuli oikein verta.» Hän näytti rannettaan, jossa oli ruma, punainen naarmu, ja kohotti sitten vasta katseensa meihin. »Mikä nyt on hullusti?» hän kysyi. Komisario Palmu ei vastannut heti. »Meillä on syytä uskoa», hän sanoi sitten, »että koira puri sitä henkilöä, joka viime yönä yhdentoista ja yhden välillä tuli parvekkeen kautta tähän huoneistoon.» »Minä - minä ymmärrän», sanoi neiti Skrof ja sulkeutui hitaasti. Hän tosiaan jäykistyi ja sulkeutui kuin kukka. Palmu yritti hymyillä. »Menkää nyt lepäämään, neiti Skrof. Parasta olisi, jos jäisitte tuomari Lanteen luo. Silloin olette lähellä, jos vielä sattuisi jotakin kysyttävää. Koetamme jäljestää kuulustelun huomisaamuksi ja sen jälkeen voitte muuttaa takaisin tänne.» »Neiti Skrof tuskin haluaa - » , aloitin minä, mutta tyttö keskeytti minut. »Tietysti minä muutan tänne takaisin, ainakin aluksi», hän sanoi. »Voinhan ottaa jonkun toverin mukaan.» Neiti Skrof sulki oven jäljessään. Minä käännyin heti paikalla Palmun puoleen. »Eihän tyttö missään tapauksessa voi muuttaa tänne, niin kauan kuin murhaaja on vapaana», sanoin. »Murhaajallahan on yhä parvekkeen avain.» »Nuori hölmö!» Palmu ja etsivä Kokki katsoivat molemmat terävästi minuun. »Jos te luulette, että tuo tyttö valehtelee —», aloitin ja tunsin punastuvani vihasta. »Eihän ole mitään naurettavampaa kuin epäillä häntä murhaajaksi!» »Vielä emme epäile ketään ja samalla epäilemme jokaista», huomautti Palmu painokkaasti. »Mutta sinun on otettava huomioon eräitä asioita. Tytössä on sisua, hän vihasi tätiään. Hänen oli helppo ottaa parvekkeen avain. Hän kävi itse ostamassa pantofonin. Koira on puraissut häntä. Hän tunsi talon ja tätinsä tavat paremmin kuin kukaan muu. Ja ennen kaikkea, hänellä ei ole minkäänlaista alibia yhdentoista ja yhden välille.» Puhelin soi. Komisario Palmu meni vastaamaan.

50 »Näyttää huonolta Lankelalle», hän sanoi laskettuaan kuulokkeen paikalleen. »Tenniskenkiä ei löytynyt tennishallin kaapista. Eikä kotoakaan. Mutta jälki on samaa kokoa kuin hänen jalkansa. Sitä paitsi Kuurnan pöytälaatikosta löytyi pantofontabletteja. Lankela selittää nyt, että hänen on täytynyt unohtaa jonnekin laukkunsa, jossa tenniskengät, paita ja housut olivat.» Joku soitti ovikelloa. Siellä oli nuori postinkantaja. »Anteeksi, komisario», hän sanoi. »Satuin muistamaan erään asian. Nimittäin sen kirjeen —.» »Minkä kirjeen?» »Minä toin aamulla kirjeen rouva Skrofille», sanoi postinkantaja. »Ajattelin vain, että kai te huomasitte ottaa sen kirjelaatikosta. Juuri sitä sinne työntäessäni minä tunsin kaasunhajun.» Komisario Palmu veti hänet sisään ja sulki oven. »Minä en ole nähnyt mitään kirjettä. Kokki, hemmetti!» Kokki kiirehti paikalle. »Kirjelaatikko oli tyhjä, komisario. Tietysti me tarkastimme senkin.» Ovessa oli vanhanaikainen metallilaatikko, johon posti jäi eikä siis pudonnut suoraan lattialle. Ei ihme, ettemme olleet huomanneet kirjettä. Ajattelin aamun tapahtumia ja keksin. »Saarnaaja Mustapää», sanoin nopeasti. »Aivan niin», myönsi Palmu. »Ara jätti oven auki tullessaan ilmoittamaan, että Mustapää kysyi rouva Skrofia. Nopea kaveri!» »Kuoressa oli nimi Betlehem-seurakunta», selitti postinkantaja. »Muistan sen aivan selvästi. Ja osoite oli kirjoitettu hyvin hermostuneella miehen käsialalla.» »Ja minä — minä hölmö ihmettelin, mihin hänelle äkkiä tuli sellainen kiire», valitti komisario Palmu. Samassa soi ovikello taas. Kun menin avaamaan, oven takana seisoi saarnaaja Mustapää ujon näköisenä, hattu kädessään.

1. 2. 3. 4. 5.

Mitä Kirsti Skrofilla oli saarnaaja Mustapäätä vastaan? Kuinka Kirsti Skrof oli saanut naarmun ranteeseensa? Mistä syystä Kirstikin oli mahdollinen murhaaja? Mitkä seikat pahensivat Lankelan asiaa? Miksi postinkantaja palasi tapaamaan komisario Palmua?

11 Hän huomasi postinkantajan ja näytti vähän pelästyneeltä. Mutta melkein samassa murheellinen hymy palasi hänen huulilleen. »Saanko astua sisään, herra komisario», hän sanoi. »Olen tehnyt surullisen erehdyksen, ja omatuntoni pakotti minut palaamaan tänne.» »Tarkoitatte tietysti sitä, että aamulla kävitte ottamassa postilaatikosta rouva Skrofille kirjoittamanne kirjeen», sanoi Palmu. »Aivan niin», vastasi saarnaaja Mustapää. »Olin aivan sekaisin aamulla nähdessäni poliisin rouva Skrofin ovella, vaikka illalla olin tavannut hänet terveenä, iloisena ja hyvissä voimissa. Huomasin kirjeeni vielä olevan laatikossa ja otin sen ja työnsin taskuuni. Se oli vain luonnollista, olihan se minun oma kirjeeni. Sitten tulivat nuo mustat miehet ylös portaita. Silloin hermostuin äkkiä ja juoksin pois. Olen sellainen luonne, komisario, järkytyn kovin helposti.» »No niin, no niin», keskeytti komisario. »Antakaa se kirje heti tänne!» »Kirjekö?» Mustapää toisti hämmästyneenä. »Mutta minähän hävitin sen, komisario. Tietysti voin kertoa, mitä siinä oli, jos pidätte sitä tarpeellisena.» »Te siis otitte kirjeen ja hävititte sen kylmäverisesti. Siitä joudutte vielä vastaamaan.» »Luulen, että komisario liioittelee kirjeeni merkitystä. Se oli aivan yksityinen kirje. Suuressa ilossani tahdoin vain vielä kerran kiittää rouva Skrofia —.» »Kiittää?» toisti komisario Palmu suuttuneena. »Kuulkaa, mies, nyt te menette liian pitkälle!» Saarnaaja Mustapää katsoi meihin hämmästyneen näköisenä. »Tietysti tahdoin kiittää rouva Skrofia», hän sanoi. »Hänhän antoi minulle eilen illalla kaksisataatuhatta markkaa kirkkoamme varten. Sitä paitsi tiedän, että tämä jalo nainen muistaa seurakuntaamme vielä haudan takaa 1 —.» »Jos tarkoitatte testamenttia», keskeytti komisario Palmu, »niin 1 haudan takaa haudasta

52 voin ilmoittaa teille, että rouva Skrof allekirjoitti eilen uuden testamentin, jossa teidän pieni liikeyrityksenne, tarkoitan Betlehemseurakuntaa, jää kokonaan ilman. Ja tämä tosiasia ei oikein sovi yhteen äskeisten sanojenne kanssa.» Saarnaaja hypähti seisomaan. »Puhutteko totta, komisario!» hän melkein huusi. »Ei, se ei voi olla totta!» »Kysykää tuomari Lanteelta», sanoi komisario. »Tuossa on puhelin.» Mustapään oli pakko uskoa. »Olisi hauska tietää, milloin rouva Skrof niin ystävällisesti antoi teille nuo kaksisataatuhatta markkaa?» tiedusteli komisario Palmu. »Me tiedämme nimittäin, että rouva Skrof eilen illalla heitti teidät ulos ovestaan ja sanoi, ettei enää koskaafi halua vaihtaa sanaakaan kanssanne.» Mustapää pysyi rauhallisena. »Myönnän mielelläni, että rakas vainaja erehtyi uskomaan minusta pahaa. Se selittää testamentin muutoksen. Hän aikoi tietenkin heti tänään korjata asian, mutta murhaaja ehti ennen —.» Hän jatkoi painokkaasti: »Muistakaa tämä, komisario! Kuka hyötyi uudesta testamentista? Viime yö oli hänelle ainoa tilaisuus, sillä rouva Skrof olisi jo tänään korjannut erehdyksensä. Puoli seitsemän tienoissa meille sattui tuo ikävä sananvaihto, josta olette kuullut. Kello yhdeksän palasin hänen luokseen. Keskustelimme yhdessä, kaikki väärinkäsitykset selvenivät ja vanha rouva pyysi minulta anteeksi, että oli uskonut minusta niin pahaa.» »Ja työnsi sitten käteenne tuhatmarkkaset 2 , niinkö?» Palmun ääni oli ivallinen. »Aivan kuten haluatte, herra komisario! Hän oli hyvin väsynyt ja järkyttynyt, rouva Skrof-parka. Puoli kymmeneltä toivotin hänelle hyvää yötä ja lähdin.» »Voitteko todistaa sen?» »Alaovessa tuli vastaani tuo neiti, joka asuu rouva Skrofin alapuolella. Vaihdoin pari sanaa hänen kanssaan ja hän kertoi olleensa elokuvissa. Sitten palasin iloisena suoraan kotiin ja kirjoitin pienen kiitoskirjeen. Postitin sen vielä samana iltana.» 2 tuhatmarkkaset

1000 markan setelit

53 Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten komisario kysyi odottamatta: »Tehän pelaatte tennistä, saarnaaja Mustapää?» Huomasin, että Mustapää ei tiennyt, mitä ajatella. »En tosin käsitä, mitä se kuuluu 3 tähän asiaan», hän sanoi arvokkaasti. »Mutta myönnän mielelläni, että pelaan tennistä. Ihmisen on huolehdittava ruumiinsa terveydestä, sillä ruumis on hengen temppeli.» »Niinpä niin», sanoi komisario Palmu kuin itsekseen. »Ja tämän jälkeen haluatte varmaankin mainita syyn, joka sai rouva Skrofin heittämään teidät ulos ovesta aikaisemmin illalla.» Saarnaaja Mustapää jäykistyi. »Tähän kysymykseen en valitettavasti voi vastata. Se ei nimittäin koske vain minua, vaan erästä toistakin henkilöä. Niin paljon voin kertoa, että eräs tyttöparka — oli käsittänyt joitakin asioita väärin. Tällä hetkellä hän on sairaalahoidossa, mutta hänen nimeänsä en voi teille sanoa.» »Ruma juttu», huomautti Palmu, »eikä ensimmäinen teidän listallanne, herra Mustapää! Mutta sen kai voitte kertoa, mitä teitte viime yönä yhdentoista ja yhden välillä?» Mustapää ajatteli sekunnin. »Valvoin ja rukoilin», hän sanoi arvokkaasti. »Toivottavasti joku oli todistamassa sitä», sanoi Palmu. »Asun yksin», kertoi Mustapää. »Mutta mainittuna aikana en ollut kotona. Postitettuani kirjeeni rouva Skrofille menin samassa talossa asuvan yksinäisen sairaan luokse ja valvoin ja rukoilin hänen vuoteensa ääressä melkein kello kahteen asti yöllä.» »Nainen siis?» »Uskonsisar 4 », oikaisi Mustapää. »Sairas, onneton uskonsisar.» Palmu nousi tuolistaan. »Sen alibin me lähdemme tarkistamaan heti paikalla.» Betlehem-seurakunnan kokoussali sijaitsi melko uudessa kerrostalossa Punavuoren kaupunginosassa. Saarnaajalla oli pieni kaksio kokoussalin vieressä. Palmu tuskin vilkaisi huoneisiin. »Turha vaiva», hän sanoi. »En pidä teitä täydellisenä idioottina. 3 mitä se kuuluu tähän asiaan mitä sillä on tekemistä tämän asian kanssa nainen, joka kuuluu samaan uskovien ryhmään

4

uskonsisar

54 Tuokaa vain tänne tenniskenkänne, niin voimme jatkaa matkaa.» »Tenniskenkäni?» Hämmästyneen näköisenä Mustapää meni komeroon ja otti esiin aivan uudet tenniskengät, joiden laatikkokin oli vielä jäljellä komeron lattialla. »Ja sitten alibi», sanoi komisario Palmu tyynesti. Palasimme hissiin, Palmu kantaen kenkälaatikkoa. Mustapää soitti ovikelloa, ja aamutakkiin pukeutunut nainen tuli avaamaan. Hänellä näytti olevan paha kohmelo. »Rakas Anna-sisar», sanoi Mustapää makeasti. »Nämä herrat tahtoisivat tehdä sinulle pari kysymystä. Älä pelkää, he eivät voi tehdä sinulle mitään pahaa. Kaikki on Herran kädessä.» Saarnaaja Mustapää jätettiin porraskäytävään, ja nainen vei meidät asuntoonsa. Kiinnitin heti huomiota naisen omituisesti supistuneihin silmäteriin ja kellertäviin kasvoihin, jotka aikaisemmin olivat olleet kauniit. Hän istuutui pelästyneen näköisenä. »Olen komisario Palmu rikososastosta», sanoi Palmu. »Minun on pyydettävä teitä kertomaan, mitä teitte viime yönä yhdentoista ja yhden välillä. Kysymyksessä on murha!» Nainen kalpeni. »Olin vuoteessa koko päivän», hän alkoi kertoa. »Saarnaaja Mustapää toi minulle ruokaa. Hänellä oli kiire ja hän lupasi tulla illalla uudestaan. Hän asuu samassa portaassa ja on aina ollut minulle ystävällinen. Puoli yhdentoista aikaan hän tulikin. Hän rukoili puolestani. Minulla oli korkea kuume enkä voinut olla yksin, siksi hän viipyi luonani kahteen asti. Silloin olin jo rauhoittunut ja uskoin voivani nukkua.» »Olette kummallisen varma kellonajoista. Näyttäkää kelloanne!» sanoi komisario. Nainen katseli avuttomana ympärilleen. »Kelloni? Se on rikki, se on korjattavana.» »Mistä te sitten tiesitte ajat niin tarkasti?» »Tullessaan saarnaaja Mustapää pahoitteli, ettei voinut tulla aikaisemmin», nainen sanoi yksinkertaisesti. »Ja lähtiessään hän näytti minulle kelloaan. Oli jo todella niin myöhäistä.» Komisario nauroi epämiellyttävästi. »Vai niin, vai näytti hän teille kelloa. Kukaan muu ei tietysti tiennyt, että hän oli luonanne — hm — rukoilemassa?»

55 Nainen pudisti päätään. Hän tuntui ihmettelevän, oliko hän tehnyt jonkin virheen, kun hän katseli jälkeemme kulunut aamutakki yllään. Mustapää odotti meitä porraskäytävässä. »Toivottavasti olette tyytyväinen, herra komisario», hän sanoi koettaen näyttää varmalta. »Erittäin tyytyväinen», vakuutti komisario. »Ja valmis lähtemään.» Saatoimme Mustapään hänen ovelleen. Aivan ohimennen Palmu kysäisi: »Vain yksi pieni kysymys vielä. Mikä teidän jalkaanne vaivaa?» Minäkin olin huomannut, että saarnaajan jalassa oli jotakin vikaa. Vihasta punaisena hän vastasi: »Se perkeleen koira puri minua eilen nilkkaan rouva Skrofin eteisessä!» Hän veti avaimen esille ja aikoi astua asuntoonsa. »Varoitan teitä poistumasta tästä kaupungista ilman poliisin lupaa», sanoi Palmu painokkaasti. Kaikki hymy oli hävinnyt hänen kasvoistaan.

1. Mitä Mustapää kertoi olleen kirjeessä, jonka hän otti rouva Skrofin postilaatikosta? 2. Minkä yllättävän tiedon Mustapää sai kuulla komisario Palmulta? 3. Pelasiko Mustapää tennistä? 4. Mitä Mustapää sanoi tehneensä yhdentoista ja yhden välillä murhayönä? 5. Miten Mustapää saattoi todistaa alibinsa?

I

I.

10

I i' »Juttu on selvä», huomautin iloisesti Palmulle palatessamme rouva Skrofin asuntoa kohti. »Alibi ei kestä. Ehkä hän tosiaan oli tuon naisen luona, mutta hän oli kääntänyt kellonsa kaksi tuntia taaksepäin. Ja huomasitteko —». »Että nainen käyttää huumeita», jatkoi Palmu. »Tietysti sekin on tärkeä lisätieto, Mustapäällä oli siis mahdollisuus saada huumausainetta. Mutta sittenkin —. Voisin lyödä vetoa, että hänen tenniskenkänsä eivät sovi jälkiin parvekkeella.» Matka ei ollut pitkä. Katuovella tuli Kokki meitä vastaan. Hän huusi jo kaukaa: »Siinähän sinä olet! Nyt on syyllinen kiinni!» »Älä viitsi huutaa», sanoi Palmu. »Vanha pääni alkaa mennä sekaisin. Saamme pian liian monta syyllistä.» »Mutta minä tutkin koko Laivamiehenkadun», jatkoi Kokki innoissaan 1 , »ja heti alussa minulla oli onnea. Siinä talossa asuu pal-

teekkari

'

jon ylioppilaita, ja yksi teekkarityttö 2 oli palannut kotiin puoli yhden tienoissa viime yönä ja nähnyt porttikäytävän edessä sinisen urheiluauton. Helsinkiläinen auto ja ensimmäiset numerot 66 ...» »Lankelan auto», sanoin. Muistin hyvin sen numeron. »Hän näki myös, kun porttikäytävästä tuli pitkähkö mies hattu päässä, nousi autoon ja ajoi tiehensä.» »Ja se oli varmasti se porttikäytävä?» kysyi Palmu ihmetellen.

t 1 innoissaan

t

täynnä intoa, innostuneena

2 teekkari

Teknillisen korkeakoulun opiskelija

57 »Totta kai, koetin itse lukkoa, niin kuin komisario sanoi, ja siitä pääsee kuka hyvänsä», selitti Kokki. »Sitä paitsi miehellä oli tummat silmälasit ja päällystakissa nahkanapit.» »Ja minä aloin jo pitää Lankelasta», valitti komisario Palmu. Minun ei tarvinnut muistuttaa hänelle, että Lankelan eteisessä oli riippunut nahkanappinen päällystakki. Nousimme hitaasti portaita. Toisessa kerroksessa neiti Hallamaan ovi oli auki ja sen edessä seisoi laiha, isonenäinen vanha nainen. »Herra komisario!» hän kuiskasi. »Minulla on teille kerrottavaa.» »Tiedämme jo, että kävitte elokuvissa eilen illalla», huomautti komisario Palmu lempeästi. Vanha neiti tuijotti häneen silmät suurina. »Minä olen lukenut paljon salapoliiseista», hän sanoi, »mutta mistä te saatoitte tietää sen? Herra komisario, minun on kerrottava teille jotakin. Minä heräsin viime yönä.» Komisario Palmu ei sanonut mitään, kuunteli vain. »Minä heräsin koiran haukuntaan», jatkoi neiti Hallamaa. »Minä heräsin 12.17, sillä minä katsoin kelloani ja se käy aina viisi minuuttia edellä, jotta en myöhästyisi työstä, ja koira haukahti kaksi kertaa, ja minä heräsin siihen, ja minun kelloni oli silloin 12.22. Aivan heti sen jälkeen syttyi valo ylhäällä, minä näen sen nimittäin, kun se heijastuu tuonne tehtaan seinään. Mutta minä onneton 3 en tiennyt mitään, vaikka varmasti juuri silloin murh—.» »Kuka on puhunut murhasta?» keskeytti komisario vihaisena. »Pe-Pentti Lanne kertoi», vastasi neiti. »Eikö' siitä olisi saanut puhua?» Komisario kohautti olkapäitään. »No niin», hän sanoi, »ei se mitään. Olen kiitollinen tästä tiedosta, neiti Hallamaa. Se sopii hyvin yhteen omien tietojemme kanssa. Ellei teillä ole muuta —.» »Mutta minulla on», kuiskasi neiti Hallamaa kiihtyneenä. »Jos se on murha, pienikin seikka voi olla tärkeä, olen lukenut. Siksi toin teille tämän.» Hän otti käsilaukustaan pienen pahvilaatikon ja avasi sen varovasti kuin siinä olisi ollut dynamiittia. »Löysin tämän parvekkeeltani», hän sanoi. Laatikossa oli aivan tavallinen käyttämätön tulitikku. 3 minä onneton

minä hölmö, minä raukka

58 * Tai ei aivan tavallinen, se oli mainostikku. Vähän tavallista tikkua pienempi ja ohuempi ja väriltään punainen. Sattumalta tiesin, että Hotelli Helsinki käytti juuri tällaisia mainostikkuja. Olin juuri tänä aamuna nähnyt Kuurnan sytyttävän savukkeensa sellaisella. »Se oli aivan parvekkeen reunalla», selitti neiti Hallamaa. »Ja sen on täytynyt pudota ylemmältä parvekkeelta, rouva Skrofin parvekkeelta. Eikä se ollut siellä illalla, siitä minä olen aivan varma.» »Hm», sanoi komisario Palmu ja otti varovasti laatikon käteensä. »Tämä on meille ensimmäinen todella konkreettinen todiste —. Kiitän teitä sydämestäni, neiti Hallamaa, arvokkaasta avusta. Ja niin kuin ymmärrätte, meidän on kiireesti ryhdyttävä tutkimaan tätä jälkeä, niin että —.» Neiti Hallamaa palasi järkyttyneenä asuntoonsa. Tuskin olimme ehtineet rouva Skrofin huoneistoon, kun puhelin soi ja asianajaja Lanne pyysi Palmua luokseen. Tuomari Lanteen työhuoneessa oli neljä ihmistä. Kaarle Lankela seisoi kädet taskuissa ja yritti olla huolettoman näköinen. Kirsti Skrof istui tuolin laidalla ja tuijotti jäykästi eteensä. Kurt Kuurna käveli hermostuneesti ympäri huonetta tehden kevyitä huomautuksia, joihin kukaan ei vastannut. Asianajaja Lanne ojensi Palmulle kirjoittamansa asiakirjan. »Tahtoisiko komisario ystävällisesti lukea tämän. Se on tietysti vain muodollisuus, mutta olin sitä mieltä, että minun täytyi nyt heti — tjaa. Tehän näitte aamulla rouva Skrofin testamentin.» Luin paperin Palmun olkapään ylitse. Se oli kahtena kappaleena kirjoitettu testamentti, joista toisessa Kirsti Skrof jätti kaiken omaisuutensa Kaarle Lankelalle ja toisessa tämä samoin Kirsti Skrofille. Minäkin muistin, että rouva Skrofin testamentin lopussa oli — omaisuuden koossa pysymiseksi — ollut tällainen toivomus. »Se on tietysti vain toivomus eikä pakota teitä mihinkään», huomautti tuomari Lanne. »Jos minä yhtään pelkäisin kuolevani ennen Kaarlea, en ikinä kirjoittaisi nimeäni tuon paperin alle», sanoi Kirsti Skrof niska jäykkänä. »Mutta kun olen varma siitä, että Kaarle ennemmin tai myöhemmin — hänen elämäntapansa — ja — ja.» »Aivan niin», vakuutti Kurt Kuurna. »Lentäjät kuolevat yleensä nuorina. Sinulla on hyvät mahdollisuudet —.» »Oh, painukaa helvettiin!» sanoi Lankela, astui pöydän viereen

59 ja kirjoitti nimensä testamentin alle. Kirsti Skrof seurasi hänen esimerkkiään hammasta purren. »Ja nyt pyydän, että te komisario ja teidän — tjaa — toverinne todistaisitte nämä asiapaperit», pyysi tuomari Lanne helpottuneena. Todistimme molemmat testamentit. Kirsti Skrof poistui huoneesta posket punaisina kehenkään katsomatta. Myös Lankela näytti olevan lähdössä, mutta Palmu puhutteli häntä. »Pari pientä kysymystä», hän sanoi ystävällisesti. »Ette kai vielä ole löytänyt tenniskenkiänne?» »En, piru vieköön!» sanoi Lankela. »En voi käsittää, mihin olen voinut unohtaa tennislaukkuni. Ja yhtä vähän käsitän, mitä te sillä teette!» »Entä käsi? Joko se on parantunut?» Käsi oli yhä siteessä, ja Lankela työnsi sen jälleen taskuunsa sanomatta mitään. »Tuli mieleeni», Palmu jatkoi. »Ette kai te sattumalta suositellut tädillenne pantofonia?» Kysymys tuntui olevan Lankelalle epämiellyttävä yllätys. »Kuka sen teille kertoi?» hän sanoi. »Ahaa, tohtori Markkola tietysti. Aivan niin, minä suosittelin hänelle pantofonia. Kurt on joskus käyttänyt sitä, ja kun täti valitti unettomuuttaan, minä sanoin, että jos hän ottaisi pantofontabletin, hän nukkuisi rauhallisesti kuin lehmä.» »Te siis tiesitte, että asuintoverinne pöytälaatikossa on pantofontabletteja?» kysyi komisario Palmu. »Eikö sinun asianajajasi nyt pitäisi varoittaa sinua vastaamasta kysymyksiin?» huomautti Kurt Kuurna. »Jokaisessa salapoliisiromaanissa —.» »Äsh, jos joku on niin idioottimainen, että epäilee minun murhanneen tätini muutaman miljoonan tähden —. Tietysti minä tiesin sen. Sitä paitsi se on vanha putki, ei siinä enää ole pantofonia. Ne tabletit sisälsivät puhdasta morfiinia.» »Minun pieni heikkouteni», selitti Kurt Kuurna hätääntymättä. »Minusta on miellyttävää tietää, että pöytälaatikossa on aina jotakin, jonka avulla pääsee nukahtamaan suloiseen uneen, josta ei enää koskaan tarvitse herätä. Tämä elämä on joskus sellaista, että - . »

60 »Mistä te olette saanut ne tabletit?» kysyi Palmu tiukasti. »Sitä te ette saa koskaan tietää», toisti Kurt Kuurna juhlallisesti Kaarle Lankelan aamulla käyttämän lauseen. »Sen vain voin sanoa, että minulla on tuttavia apteekkialalla. Sitä paitsi, jos joskus on oikein kamala krapula 4 , niin tuollainen tabletti antaa kahdentoista tunnin ihanan unen. Pari kertaa olen koettanut —.» »Ihmettelen», sanoi Palmu, joka näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. »Ihmettelen —.» »Minäkin ihmettelen», myönsi Kuurna. »Äsh, ihmettelen, voisitteko te käyttää suutanne myös johonkin hyödylliseen. Jos nimittäin voisitte saada kokoon ne eilisiltaiset toverinne esimerkiksi kello kuudeksi Hotelli Helsinkiin samaan paikkaan, missä illalla olitte, niin se helpottaisi paljon minun työtäni. Ei minulla ole aikaa juosta ympäri kaupunkia etsimässä krapulaisia nuoria.» »Selvä on», Kuurna oli heti valmis. »Kello kuusi on Hotelli Helsingissä pöytä odottamassa —.» »Minä en maksa mitään tarjoilua», kiirehti komisario Palmu kauhistuneena ilmoittamaan. »Poliisin määrärahat - . » »Minä maksan», ilmoitti Kuurna kevyesti. Komisario Palmu näytti hämmästyneeltä. »Mistä te nyt olette saanut rahaa?» »Perhesalaisuus», ilmoitti Kurt Kuurna juhlallisesti. »Tule Kalle, me saamme kyllä joukon kokoon kuudeksi, vaikka pitäisi kantaa ruumiita Hotelli Helsinkiin. Näkemiin sitten, komisario, älkääkä syökö päivällistä ennen tuloanne. Minä tarjoan!» Palmu tuijotti kauan oveen, joka oli sulkeutunut Kuurnan ja Lankelan jälkeen. »Ja tuo poika on siis kolmesatavuotista aatelissukua!» hän puheli itsekseen. »Tosin minä olen demokraattisesti ajatteleva, mutta — hm — jotakin siinä sittenkin on. Mutta mistä ihmeestä hän on saanut rahaa?» Asianajaja Lanne naurahti. »Jutteliko hän teillekin vekseleistä ja taulukaupoista?» hän kysyi. »Hänen suurin haaveensa on joskus saada myydyksi jokin taulu. Siksi hän elää kuin boheemi ja valittaa vekseleitään. Mutta totta puhuen hänellä on huomattava omaisuus. Ja puheistaan huolimat4 krapula

kohmelo

61 ta hän hoitaa hyvin asiansa.» Minäkin olin hämmästynyt, sillä Kuurna näytteli osaansa erittäin hyvin. »No niin», sanoi komisario Palmu. »Siinä meni taas eräs idea. Ikävä juttu!»

1. Mitä Palmu ja hänen nuori toverinsa ajattelivat Mustapään syyllisyydestä? 2. Missä Lankelan auto oli nähty murhayönä? 3. Mihin aikaan murha oli tapahtunut? 4. Miten se saatiin selville? 5. Mitä neiti Hallamaa oli löytänyt parvekkeeltaan? 6. Kuka suositteli rouva Skrofille pantofonia? 7. Millä tavalla Kuurna ja Lankela lupasivat auttaa Palmun tutkimuksia?

11 »Miksi asianajaja Lanne kiirehti Kirsti Skrofia ja Kaarle Lankelaa tekemään testamenttinsa?» puhui komisario Palmu itsekseen noustuamme rikososaston portaita. »Tämä on ruma juttu, ja minä pelkään —. Toivottavasti selviämme ilman toista ruumista.» Kuulin äänestä, että Palmu oli tosissaan. Tulevaisuus osoitti, että hänen pelkonsa ei ollut turha. »Tämä murhaaja on taitava», jatkoi Palmu. »Yksi ainoa tulitikku, tenniskengän jälki, pari veripisaraa, auto, joka on pysäköity juuri sen porttikäytävän eteen. Muuta meillä ei ole. Ja auto — jos murhaaja tuli siinä autossa, oli kummallista, että hän jätti sen juuri tuon porttikäytävän eteen. Olisi luullut, että hän olisi jättänyt sen vaikkapa kadunkulman taakse.» Palmu tuijotti ikkunasta ulos. Korkealla kevättaivaalla näkyi parhaillaan lentokone. »Sanohan, mikä ammatti», hän kysäisi äkkiä, »vaatii nykyaikana nopeinta toimintakykyä ja suurinta kylmäverisyyttä?» »Lankela on lentäjä», myönsin. »Hän yrittää olla jopa taitolentäjä», sanoi Palmu. »Jos hänellä olisi kyllin voimakas motiivi —.» »En sittenkään ikinä usko, että hän olisi voinut rahojen tähden —.» »Mitkä ovat voimakkaimmat motiivit jokaisessa murhassa?» kysyi komisario Palmu. »Raha, viha, intohimo. Minäkään en usko, että Lankela vain rahojen vuoksi olisi voinut murhata tätinsä. Mutta hänelle merkitsee intohimo tuhat kertaa enemmän kuin rahat. Ehkä murha oli hänelle viimeinen keino.» »Iiri Salmia», sanoin, »on hyvin kaunis. Monet miehet ovat hulluina häneen. Hän ei varmaan tyydy vähään —.» »Mustapää —», jatkoi Palmu selvitellen ajatuksiaan. »Hän on inhottava tyyppi, mutta pelkuri. Alan yhä enemmän uskoa, että hän ainakin osaksi puhui totta. Hänen tenniskenkänsä ei sovi löydettyyn jälkeen. Ja jos hän puhui totta tädin mielenmuutoksesta, niin Lankelan asia näyttää yhä pahemmalta. Viime yö oli tosiaan silloin hänen ainoa mahdollisuutensa.»

63 Neljännestä vailla kuusi ravintolan hovimestari vei meidät kerhohuoneistoon. Palmu halusi tutustua siihen ennen muiden tuloa, ja se olikin hyvä ajatus. Kerhohuoneistoon pääsi nimittäin kolmea eri tietä, jotka hovimestari näytti meille. Tuntui siltä, että täältä saattoi poistua erittäin helposti kenenkään näkemättä, mikä ei suinkaan helpottanut meidän työtämme. Pienessä salissa oli valmiina päivällispöytä kymmenelle hengelle, ja Palmu katseli sitä juuri halukkaasti, kun Kuurna ja Lankela saapuivat pari muuta nuorukaista mukanaan. Kello oli minuutilleen 1 kuusi. Palmu antoi minulle merkin. Puin päällystakin ylleni ja poistuin Kluuvikadulle päin. Olimme sopineet suunnitelmasta jo aikaisemmin. »Mihin hemmettiin te menette?» kysyi Kuurna hämmästyneenä. »Istumme aivan kohta pöytään.» Palmu vastasi puolestani: »Hän saapuu kyllä kohta takaisin, lähetin hänet vain pienelle asialle. Mehän olemme täällä tavallaan työssä.» Minä siis poistuin Kluuvikadulle. Nousin urheiluautoon, jonka olin lainannut, ja vaihdoin tenniskengät jalkaani. Ajoin suorinta tietä Laivamiehenkadulle, jossa pysäköin auton erään porttikäytävän eteen. Panin mustat silmälasit päähäni ja painoin hatun silmilleni, ennen kuin nousin autosta. Portti oli lukossa. Työnsin käteni sisäpuolelle ja avasin helposti lukon. Portti avautui. Suljin sen ja kävelin nopeasti pihan poikki. Yli muurin, poikki toisen pihan, yli toisen muurin, ja olin rouva Skrofin pihassa. Riisuin takin yltäni ja aloin nousta rautatikkaita. Pääsin nopeasti katolle, mutta pahin oli edessä. Pudottautuminen rouva Skrofin kapealle parvekkeelle kävi kuitenkin odottamattoman helposti. Avasin parvekkeen oven. Pelästyin todella kuollakseni 2 , kun astuessani sisään pimeään huoneeseen Kokki haukahti vihaisesti ja tarttui nilkkaani. Sitä komisario Palmu ei ollut määrännyt, mutta Kokilla on omituinen huumorintaju. Kuristin koiran niin realistisesti, että Kokki huudahti tuskasta. Sytytin valon, ja Kokki heittäytyi vuoteelle esittämään nukkuvaa naista. Menin keittiöön. Sytytin kaasun palamaan. Kaadoin sen päälle velliä niin paljon, että liekki sammui. Suljin eteiseen johtavat ovet ja jätin rouva Skrofin huoneeseen johtavan oven puoleksi 1 minuutilleen

tasan

2 pelästyin

kuollakseni

pelästyin hirveästi, kovasti

64 auki. Palasin parvekkeelle. Pyyhin jälkeni kynnykseltä. Lukitsin oven. Työnsin punaisella tulitikulla pumpulitukon avaimenreikään. Pudotin tikun alas parvekkeelta ja kevyt tuuli kantoi sen neiti Hallamaan parvekkeen reunalle. Pyyhin parvekkeen lattian. Kiipesin ylös katolle. Parvekkeelle oli siis jäänyt vain viimeinen jalanjälkeni. Palasin samaa tietä kuin olin tullutkin ja nousin autoon. Kadunkulmasta käänsin sen merenrantaa kohti. Rauhallisella paikalla pysähdyin hetkeksi vaihtamaan jalkineita. Kävelijöitä oli lähellä, mutta tuskin kukaan huomasi, että samalla pudotin veteen laukun, joka sisälsi tenniskengät, mustat silmälasit, käsineet ja rautapainon, joka vei laukun nopeasti pohjaan. Jatkoin matkaa Kluuvikadulle. Kenenkään huomaamatta astuin porraskäytävään ja sieltä kerhohuoneistoon. Kelloni oli 18.22. Kuiskasin sen komisario Palmulle, joka istui kunniapaikalla Kuurnan ja Lankelan välissä, ja siirryin sitten omalle paikalleni pöydän alapäähän. Komisario Palmu tuntui viihtyvän hyvin seurassa. Kahviin ja konjakkiin päästyä hän vihdoin kilisti lasiinsa. »Arvoisat vieraat», hän alkoi puhua. »Kiitän isäntäämme taiteilija Kuurnaa tästä miellyttävästä illasta. Minun on valitettavasti pian poistuttava ja sen tähden olisi selvitettävä se pieni asia, jonka takia olemme tänne tänä iltana kokoontuneet. Jokainen luultavasti tietää jo, kuka minä olen ja mistä tässä on kysymys. Nyt pitäisi jokaisen tarkasti muistella, mitä teki eilen illalla tässä samassa paikassa kello kahdentoista ja puoli yhden välillä. Kaikki kai olitte silloin täällä?» Innostuneet äänet vahvistivat, että asia oli niin. Mutta huomattavasti vaikeampi oli saada selville, mitä kukin oli tehnyt juuri komisarion mainitsemana aikana. Kaikki olivat jo silloin olleet hajallaan eri huoneissa. Joku pari oli koettanut tanssia isommassa salissa, ja Kuurna oli yrittänyt soittaa flyygeliä. Mutta hänen sormensa olivat menneet aivan sekaisin ja lopuksi hän oli alkanut voida niin pahoin, että erään toverin oli täytynyt auttaa hänet miestenhuoneeseen. Kuurna oli tullut takaisin miestenhuoneesta ja hänet oli autettu lepäämään ai-

65

koviin 3 , jonka verhot erottivat pienemmästä salista. Hän oli tunnustanut olevansa huono ihminen ja nukahtanut. Sitten joku oli tahtonut kertoa jonkin vanhan jutun jokaiselle läsnäolijalle. Hän ei varmasti voinut vannoa, oliko hän kertonut sitä Lankelalle, mutta ainakin hän väitti etsineensä Lankelaa joka paikasta. Ja tämä oli tapahtunut 24.15, sillä hän oli koko ajan pitänyt kelloa kädessään. Kello nimittäin kuului juttuun. Se oli juttu skotlantilaisesta ja juutalaisesta, jotka vaihtoivat kelloja. Kukaan läsnäolijoista ei voinut vannoa, että Lankela oli tuona aikana ollut mukana huoneistossa. Jokainen arveli hänen olleen joko isommassa tai pienemmässä salissa tai miestenhuoneessa tai pienessä sivuhuoneessa. Huoneeseen levisi vähitellen jäinen hiljaisuus. Lankela oli hyvin kalpea, mutta hän puri tiukasti hampaansa yhteen. Kuurna katseli halveksivasti ympärilleen. 3 alkovi makuukomero, joka us. erotetaan muusta huoneesta verholla

66 »Siinä meillä on toverit», hän sanoi ivallisesti. »Kyllä olette raukkoja kaikki. Ja teille minä tarjoan päivällisen!» »On kysymys murhasta», sanoi komisario Palmu kuivasti. »Hyvä on, komisario!» sanoi Kuurna. »Mutta ystävää ei jätetä pulaan. Kolmesataa vuotta sitten minun esi-isäni antoi hevosensa kuninkaalle. Hän oli tavallinen tyhmä suomalainen sotilas ja hän päätti päivänsä 4 siinä paikassa, mutta sittenkin se oli hemmetin hienosti tehty!» »Me puhumme nyt tästä päivästä», huomautti komisario. Hänen kasvonsa olivat hyvin murheelliset. Kuurna katsoi komisarioon silmät mustina. »Tässä paikassa minä olen valmis vannomaan», hän sanoi juhlallisesti, »että Kalle eilen illalla tasan kello kaksitoista tuli luokseni tuonne alkoviin ja tunnusti olevansa hieman humalassa. Me itkimme molemmat ja muistelimme lapsuutemme päiviä. Täsmälleen puoli yksi — minä katsoin kelloa — Kalle pyyhki silmänsä ja sanoi: 'Ja nyt otetaan ryyppy!' Ja me otimme ryypyn, niin kuin kaikki täällä voivat todistaa. Me otimme liiankin monta ryyppyä, niin että myöhemmin yöllä jouduimme vaikeuksiin Johan Ludvig Runebergin tähden.» Komisario oli vaiti. Kukaan läsnäolijoista ei avannut suutaan. Vieraat alkoivat muistaa, että heillä oli vielä jotakin tehtävää, ja alkoivat hävitä ruokasalista eteiseen. Komisario Palmu otti vielä selvää5 tarjoilijalta, paljonko alkoholia oli nautittu 6 . Se olikin helppoa, sillä Lankelan lasku oli yhä maksamatta hotellin toimistossa. »Kahdeksan henkeä», Palmu laski. »Kuusitoista cocktailia, kaksikymmentäneljä ryyppyä, kymmenen olutta, kahdeksan pulloa samppanjaa. Ei käy, herra Kuurna! Teidän todistuksenne herra Lankelan puolesta merkitsee plus miinus nollaa ja varoitan teitä jatkamasta siihen suuntaan.» »Jos tämä asia menee oikeuteen», sanoi Kuurna, »niin minä olen valmis vannomaan sen todeksi. Ja teen sen vähän eri tavalla kuin äsken. Teidän asianne, komisario, on sitten todistaa se vääräksi valaksi, ja se voi olla vaikeampaa kuin luulettekaan!» Asiaan ei saatu sen enempää valoa. Kukaan ei ollut huomannut 4 päättää päivänsä saada surmansa, kuolla 6 nauttia (ruokaa t. juomaaj syödä t. juoda

5 ottaa selvää ottaa selkoa, hankkia tietoja

67 herra Lankelan poistuvan tai palaavan kahdentoista ja puoli yhden välillä. Tarjoilija ei muistanut nähneensä häntä tuona aikana, mutta ei muistanut erikoisesti hänen poissaoloaankaan. Tietysti hän saattoi maata alkovissa. Verhot erottivat sen pienemmästä salista. Tarjoilija muisti hyvin vieneensä sinne jäävettä vähän ennen kahtatoista vapaaherra Kuurnalle, joka oli voinut huonosti. Seisoimme hotellin eteisessä ja satuin katsomaan matkustajaluetteloa. Hämmästyin tavattomasti. Kun Palmu aikoi poistua, sanoin kevyesti: »Kas vain, Iiri Salmia asuu tässä hotellissa!» Minulla oli ilo huomata, että se oli Palmulle uutinen. Hänelle tuli niin kiire, että lähdimme jalan ylös portaita hissiä odottamatta. Kolmannen kerroksen kohdalla Kuurna tuli meitä vastaan. Hän oli ilmeisesti erittäin hyvällä tuulella. »Kolmas ovi oikealla», hän auttoi meitä. »Minä puolestani kävin neljännessä kerroksessa katsomassa vanhaa sairasta setääni.» »Saakelin saakeli 7 !» kirosi komisario. »Miksi sinäkään et voinut aikaisemmin katsoa matkustajaluetteloa, senkin 8 aasi!» Kun minä pysyin vaiti, Palmu jatkoi rauhallisemmin: »Tuo Kuurna valehtelee koko ajan. En usko enää sanaakaan, mitä hän puhuu. Mutta miksi hän valehtelee niin läpinäkyvästi? Sen tahtoisin tosiaan tietää.» Iiri Salmia oli huoneessaan ja pakkasi kiireesti matkalaukkuaan, kun komisario Palmu astui sisään odottamatta vastausta koputukseensa. »Mitä ihmettä —?» aloitti tanssijatar, mutta vaikeni sitten. Hän • oli tosiaan viehättävä. Kapea vartalo, kauniit sääret, poikamainen pää. »Älkää yrittäkö», sanoi komisario Palmu, joka pelkää kauniita naisia, vaikka ei ikinä myöntäisi sitä itse. »Tiedämme hyvin, että taiteilija Kuurna kävi teitä varoittamassa. Minne olette lähdössä?» »Iltajunassa Turkuun ja sieltä Tukholmaan», vastasi tanssijatar. Hänen silmänsä olivat rohkeat ja kirkkaat. Pienet rinnat kaartuivat kauniisti ohuen puvun alla. Niistä kai voi mainita, koska hän tanssiessaankin näytti ne melko paljaina. »Se nähdään», huomautti komisario julmasti. »Mitä taiteilija Kuurna halusi teidän syöttävän meille?» 7 saakeli lievä kirosana

8 senkin aasi sinä suuri aasi (senkin vahvistava sana)

68 Tanssijatar oli hetken vaiti. Sitten hän vastasi hitaasti: »Totuuden. Uskokaa tai älkää, hän pyysi minua kertomaan totuuden, vain totuuden eikä mitään muuta kuin totuuden, niinhän sanonta kuuluu.» Palmu pyyhki hikeä otsaltaan. Juoksu portaita ylös oli saanut hänet kuumenemaan. »Minä en ole mikään narri», hän aloitti. »Aivan niin hän sanoikin», keskeytti Iiri Salmia hymyillen. »Hän sanoi, että te olette terävä ja älykäs, vaikka — hm — ette näytäkään siltä. Ja siksi on parasta kertoa teille totuus. Hän itse ei voi sitä tehdä, koska on luvannut Kaarle Lankelalle olla kertomatta. Kaarle-rukka 9 ei nimittäin jostakin syystä tahdo sekoittaa minua tähän juttuun. Mutta totuus on joka tapauksessa, että Lankela eilen noin kahdestatoista puoli yhteen yöllä oli täällä minun luonani.» »No voi helvetti», huudahti Palmu heikosti. »Ehtikö se hemmetin Kuurna antaa teille noin tarkat kellonmäärätkin?»

1. Mikä oli Palmun nuoren apulaisen tehtävä Hotelli Helsingin päivällisen aikana? 2. Kuinka kauan tehtävän suorittaminen kesti? 3. Missä läsnäolijat sanoivat Kuurnan ja Lankelan olleen kahdentoista ja yhden välillä murhayönä? 4. Miten Kuurna aikoi auttaa ystäväänsä? 5. Miksi Palmu varoitti häntä siitä? 6. Mihin Iiri Salmia oli lähdössä? 7. Millaisen alibin Iiri Salmia antoi Lankelalle?

9 rukka raukka, parka

11 »Ymmärrän hyvin, että epäilette sanojani», sanoi tanssijatar. »Te olette tietysti saanut päähänne, että Kaarle Lankela on syyllinen. En vain käsitä, miksi poliisi kiinnittää näin paljon huomiota niin pieneen asiaan. Olihan se ikävä juttu, mutta —.» »Mutta kysymyksessä on kylmäverinen murha!» huudahti Palmu. »Taiteilija Kuurna sanoi minulle, että Kaarle Lankelan epäillään tappaneen tätinsä koiran», sanoi Iiri Salmia. »Juttu on mielestäni merkityksetön, mutta on tyhmää, että Kaarle ei myönnä käyneensä minua tapaamassa juuri tuona aikana. Koira oli tietysti rouva Skrofille rakas, ja hän suuttuu vielä enemmän kuullessaan, että Kaarle oli minun luonani, mutta - .» »Kuulkaa nyt, neiti Salmia», aloitti komisario Palmu koettaen hillitä itsensä. »Tämä on liian paksua! Väitättekö te, että taiteilija Kuurna unohti mainita, että Kaarle Lankelan epäillään erittäin kylmäverisesti murhanneen tätinsä rouva Skrofin samalla kertaa kuin koirankin?» Tanssijatar kalpeni hitaasti. »Onko se totta?» hän kuiskasi. »Kurt on ilkeä. Tuo pila oli liian kaamea. En ikinä anna sitä hänelle anteeksi!» »Hän on hullu», sanoi komisario Palmu. »Olen nähnyt hänen maalaamansa taulut! Suokaa anteeksi, neiti Salmia, että pelästytin teidät. Ymmärrätte nyt, että asia on vakava ja että teidän on puhuttava totta.» »Mutta Lankela oli todella täällä luonani silloin», vakuutti tanssijatar. »Voiko kukaan todistaa sitä?» kysyi Palmu nopeasti. »Siivooja toi minulle aikaisemmin tilaamani teen», sanoi Iiri Salmia. Sitten hän näytti muistavan jotakin ja aikoi jatkaa, mutta komisario oli jo painanut soittokellon nappia. Ovelle koputettiin. Kerroksen siivooja oli ystävällisen näköinen, harmaatukkainen nainen. Kyllä, hän oli tarjoillut teen edellisenä iltana. »Kenen kanssa neiti Salmia istui täällä viime yönä neljännestä yli kahdentoista, kun toitte teen?» kysyi Palmu. »Ajatelkaa, mitä vas-

70 taatte, sillä asia on vakava. Olen rikososaston komisario.» Siivooja katsoi vähän ihmetellen neiti Salmiaan ja sanoi: »Eihän täällä ollut ketään. Neiti oli yksin.» Siivooja sai mennä. Palmu kääntyi uudelleen tanssijattaren puoleen. »Ette usko minua, komisario, mutta aioin juuri sanoa, että pyysin herra Lankelaa menemään pesuhuoneeseen kuullessani siivoojan koputuksen. En tahtonut, että hänet nähtäisiin luonani niin myöhään.» »Hyvin uskottavaa!» sanoi komisario ivallisesti. Iiri Salmia naurahti katkerasti. »Hyvä on, komisario! Minähän olen vain tanssijatar. Olisi naurettavaa uskoa, etteivät miehet yleensä vieraile luonani puolenyön jälkeen. Mutta sanokaapa, komisario, mitä te tiedätte tanssijattaren elämästä! Vähintään viisi tuntia harjoittelua joka päivä. Niin ankara dieetti, että joskus melkein purskahdan itkuun nähdessäni lapseni syövän tavallista kaurapuuroa —.» »La-lapsenne?» änkytti komisario Palmu yllättyneenä. »Aivan niin. Minulla on pieni poika. Mieheni on ruotsalainen insinööri — Salmia on vain taiteilijanimi - mutta hän menetti näkönsä neljä vuotta sitten kaivosonnettomuudessa. Siksi minun täytyy »Mutta kaikki ihmisethän luulevat —?» aloitti Palmu. Iiri Salmia heilautti väsyneesti kapeaa kättään. »Ihmiset», hän sanoi. »Tuo sensaationhaluinen, illallisia syövä ja juopotteleva maailma! Mutta muutamana talven kuukautena ansaitsen niin paljon rahaa, että voimme elää koko vuoden rauhassa. Huomenna nousen laivaan. Ihmiset luulevat minun matkustavan etelään uusimman rakastajani kanssa. Mutta, komisario, en ole vielä koskaan pettänyt miestäni. Tietysti minun täytyy esiintyä ikään kuin olisin naimaton, ottaa vastaan kukkia nuorilta miehiltä ja vanhoilta miehiltä. Jokainen juoru on minulle mainosta. Nuori Lankela —.» Iiri Salmia oli hyvin vakava. »Nuori Lankela ihastui minuun tosissaan. Hän on hyvin miellyttävä ja miehekäs poika. Mutta vain poika. Minähän olen ainakin seitsemän vuotta häntä vanhempi, vaikkei hän tietenkään tiedä sitä. Pari kertaa olen antanut hänen suudella itseäni. Hänellä on niin

71 pehmeä vaalea tukka - melkein kuin omalla pikku pojallani. Pari suudelmaa, komisario, eihän se ole mitään —.» »Hm», sanoi komisario Palmu ja punastui. »En ollut tarkoittanut sitä, mutta poikaparka rakastui minuun ihan vakavasti. Hän tiesi, että matkustan pian pois. Eilen illalla hän tuli luokseni. Hän oli aivan hullu — hän oli juonutkin — meille tuli riita Hän sanoi, että yhtä hyvin hän voi sitten ampua itsensä. Hän sanoi saavansa kaksisataatuhatta markkaa tädiltään, joka tahtoi pakottaa hänet naimisiin tyttärensä kanssa. Hän tahtoi, että lähtisimme yhdessä ulkomaille ja menisimme siellä naimisiin. Hän oli hirveän tosissaan. Pelkäsin, että hän tosiaan tekisi jotakin pahaa itselleen. Ja tiesin, että oli vain yksi keino, joka auttaisi. Annoin hänen uskoa, että olin vain leikkinyt hänen kanssaan. Kaksisataatuhatta - mitä se merkitsi minulle? Pari kuukautta saatoimme tulla toimeen sillä. Minun oli saatava itselleni todella rikas rakastaja. Mainitsin hänelle nimenkin, hyvin tunnetun nimen. Oli kauheaa katsella häntä. Mutta hän uskoi. Hän löi minua — kuin katunaista —.» Olimme kauan vaiti. En voinut olla ihailematta tuota rohkeaa naista, joka tosiaan oli — no niin — hyvin kaunis. »Ja te siis olette valmis vannomaan, että Lankela viipyi luonanne kahdestatoista puoli yhteen viime yönä», kysyi komisario Palmu. »Vannon sen», sanoi Iiri Salmia. »Uskon teitä — hm rouva Salmia niin paljon, että annan teidän matkustaa. Mutta teidän on ilmoittauduttava Tukholman poliisille ja oltava valmiina, jos tarvitsemme teitä. Hyvää yötä, rouva!» »Suurenmoinen tyttö», sanoin astuessamme portaita alas. »Suurenmoinen valehtelija», vastasi Palmu vihaisesti. »Mutta jos se teekkarityttö ja hänen poikaystävänsä pystyvät huomenna identifioimaan nuoren Lankelan samaksi mieheksi, joka viime yönä nousi autoonsa Laivamiehenkadun porttikäytävästä, silloin käy myös tämän tytön huonosti.» Poliisikuulustelu seuraavana aamuna kello kymmenen oli aivan lyhyt. Paperit lähetettiin heti eteenpäin ruumiinavausluvan saamiseksi. Kriminaalilaboratorio oli toiminut erittäin nopeasti. Rouva Skrof

72 oli nähtävästi ottanut edellisenä iltana huomattavan suuren annoksen pantofonia. »Se voi tietysti olla myös puhdasta morfiinia, niitä on melkein mahdoton erottaa. Joka tapauksessa annos oli suurempi kuin yksi tavallinen pantofontabletti.» Mutta mistä morfiini oli peräisin, siitä tiesimme yhtä vähän kuin ennenkin. Komisario Palmu oli määrännyt Lankelan ja Kuurnan pysymään kotona. Hän saikin heidät nyt heti kiinni puhelimitse, vaikka Kuurna ihmettelikin monisanaisesti, mitä hänellä oli tekemistä rikososastossa. Teekkarityttö ja hänen poikaystävänsä saapuivat reippaina ja innokkaina. He selittivät kuitenkin, etteivät olleet ehtineet katsoa porttikäytävästä tullutta miestä kovinkaan tarkasti, koska he suutelivat juuri silloin. Etsivä Kokki koputti oveen ja ilmoitti kaiken olevan valmiina. Tyttö sai mennä ensin. Hän palasi ja pudisti päätään. Sitten oli poikaystävän vuoro. Käytävässä seisoi kuusi miestä päällystakit yllä, tummat lasit silmillä ja hattu syvälle eteen painettuna. Tunsin kylläkin heidän joukostaan melkein heti Lankelan ja Kuurnan, mutta oli aivan eri juttu, tunnistaisiko tuo poika heistä jonkun. Hän tuijotti kauan jokaista erikseen, sitten hänen kasvonsa kirkastuivat hiukan. Hän osoitti sormellaan Lankelaa. »Tuo mies se varmaan on», hän sanoi. »En minä voisi sitä vannoa, mutta hän on ainoa, joka tuntuu tutulta. Minähän sanoin, että minulla oli silloin muuta tehtävää.» Poika oli siis pystynyt tunnistamaan Lankelan kuuden samalla tavalla pukeutuneen miehen joukosta, ja se oli enemmän kuin Palmu oli uskaltanut toivoa. Lankela kutsuttiin Palmun huoneeseen. Palmun kasvot olivat vakavat ja hänen silmänsä jääkylmät, kun hän sanoi: »Ja nyt, herra Lankela, on aika riisua naamiot. Olkaa hyvä ja näyttäkää, mikä haava teillä on kädessänne.» Hitaasti Lankela avasi siteen. Kädessä näkyivät selvästi pienten hampaitten puremat. »No niin, herra Lankela. Ehkä nyt tahdotte kertoa meille, mitä teitte murhayönä kahdestatoista puoli yhteen», sanoi komisario Palmu.

73 Lankela katsoi Palmuun ja pudisti sitten hitaasti päätään. Tämä hämmästytti minua, olihan hänellä Iiri Salmian alibi valmiina. Saattoiko hän tosiaan olla niin lapsellinen, ettei tahtonut sekoittaa tanssijatarta murhajuttuun? »Hyvä on», sanoi komisario Palmu, ja etsivä Kokki astui ovelta askeleen lähemmäksi Lankelaa. »Itse sen tahdoitte. — Kaarle Lankela, pidätän teidät epäiltynä rouva Alma Skrofin murhasta!» Rautaristikkoinen ovi sulkeutui Kaarle Lankelan jäljessä. Kuurna, teeskennellen hämmästystä, esitti turhaan vastaväitteitä ystävänsä pidätyksen johdosta. Komisario Palmu sanoi hänelle: »Tulkaahan illalla uudelleen, taiteilija Kuurna. Keskustellaan sitten rauhassa näistä asioista. Nyt täällä on sellainen melu, ettei kuule edes omaa ääntään.» Kello oli silloin 16.10. Kurt Kuurna ilmoitti haluttomasti, että hänellä oli tapaaminen, joka saattoi kestää myöhäänkin. »Tulkaa kello kymmenen», sanoi Palmu ystävällisesti. »Ei, ette te häiritse! Viivyn usein puoliyöhön huoneessani. Ette tiedä, miten paljon työtä ja vähän työvoimaa tässä talossa on —.» Tämä oli' suuri valhe, sillä Palmu poistuu tavallisesti työhuoneestaan neljältä kuten kaikki kaupungin virkamiehet. En käsittänyt hänen tarkoitustaan, ja hän myönsi itsekin jälkeenpäin, ettei hänellä ollut mitään todellista syytä pyyntöönsä. Hänen vaistonsa vaati häntä pidättämään Lankelan ja tapaamaan Kuurnan illalla. Ja hänen vaistonsa oli, kuten aina, oikeassa. Kuurna lupasi tulla kymmeneltä. Hän tuli kuitenkin vasta puoli yksitoista, ja sen vuoksi olimme vähällä saada 1 ruumiin lisää tässä jutussa.

1. 2. 3. 4. 5. 6.

Mistä syystä Iiri Salmia oli vihainen Kurt Kuurnalle? Miksi Iiri Salmia esiintyi ravintolatanssijattarena? Mitä Kaarle Lankela oli ehdottanut Iiri Salmialle? Tunnistivatko teekkarityttö ja hänen poikaystävänsä Lankelan? Mitä tästä seurasi? Mihin aikaan Palmun ja Kuurnan oli määrä tavata uudelleen?

1 olimme vähällä saada melkein saimme

11 Mutta kello oli vasta 16.10. »Minä menen saunaan», ilmoitti Palmu. »Työaika on päättynyt ja tunnen tarvitsevani kunnon löylyn. Sinä olet vähän kalpea, poika. Pieni kävely tekisi sinulle hyvää. Mitähän jos kävisit tapaamassa neiti Skrofia. Ilmoittaisit hänelle, että hän on vapaa muuttamaan takaisin äitipuolensa asuntoon. Tässä on avain. Pyytäköön jonkun toverin kanssaan yöksi.» »Voinko kertoa hänelle, että Lankela on pidätetty?» kysyin. »Kerro hänelle mitä hyvänsä. Totta kai itse ymmärrät, mitä sopii kertoa, mitä ei.» Neiti Skrof otti kiitollisena avaimen. Hän pyytäisi jonkun tyttötoverinsa kanssaan yöksi. Ei silti 1 , ei häntä pelottanut. Hän katsoi minua tummine orvokkisilmineen ja hymyili hiukan. Kerroin hänelle, että Lankela oli pidätetty. Tietysti hän pelästyi vähän, mutta eihän hän ollut hyvissä väleissä2 Lankelan kanssa. Minun oli vaikea lähteä hänen luotaan. Hänellä oli uusi puku, tumma tosin, olihan hänellä surua. Mutta hän oli hyvin viehättävä kalpeudessaan. Juttelimme vielä jotakin aivan tavallista. Minun olisi pitänyt jo lähteä —. Sitten Kirsti Skrof yllätti minut. Hän laski kevyesti kätensä käsivarrelleni. »Kuulkaa», hän kuiskasi. »Mitähän, jos karkaisimme 3 ! Menisimme yhdessä jonnekin — jonnekin päivälliselle ja — ja juttelisimme yhdessä. Te olette niin kamalan viisas. Tahtoisin keskustella oikein vakavasti kanssanne. Minähän voin sanoa, että te tulitte hakemaan minut uudelleen kuulusteltavaksi.» Taivaalle kiitos, että Helsingissä on sellainenkin paikka kuin Savoy. Joimme hiukan viiniä ja pöydässämme oli kukkia. No niin — minä olen vielä aika nuori, kahdenkymmenenkahden, ja hän oli todella viehättävä tyttö. Olisin voinut lyödä vetoa, että hänen silmäripsensä olivat vielä pitemmät kuin Iiri Salmian. Kerroin hänelle, miten varmalta Lankelan syyllisyys näytti, 1 ei silti, ei häntä pelottanut ei häntä kylläkään pelottanut, tosin hän ei pelännyt hyvissä väleissä tulla hyvin toimeen jnk kanssa 3 karkaisimme inf. karata

2 olla

75 mutta Iiri Salmiasta en viitsinyt mainita mitään. Huomautin vain, että Lankela ei voinut todistaa alibiaan. »Se on hirveätä», sanoi Kirsti Skrof. »Että Kaarle saattoi —. Sitä en sentään olisi uskonut hänestä.» Sitten häntä alkoi itkettää ja hän halusi palata kotiin. No niin, viini vaikuttaa eri tavalla eri ihmisiin, ja tuskin hän oli maistanut sitä koskaan aikaisemmin. Suutelin hänen kättään porraskäytävässä. Mikä tyttö! Nuori Lankela oli idiootti. Iiri Salmian rinnalla — no niin, maku on erilainen. Komisario Palmu saapui työhuoneeseensa puoli kymmeneltä saunasta punoittaen. Onneksi hän ei tehnyt minulle kysymyksiä iltapäivän vietosta, sillä olisi ollut vaikea selittää, miksi olin syönyt päivällistä Savoyssa neiti Skrofin kanssa. Aloimme puhua Kuurnasta, häntähän me odotimme. »Teoriassa Kuurna on täysin mahdollinen murhaaja», huomautin. »Mutta mitä syytä hänellä olisi ollut murhata rouva Skrof?» kysyi Palmu. »Kuurnahan on rikas.» »I-intohimo», änkytin minä. »Kurt Kuurna on rakastunut neiti Skrofiin. Kuultuaan, että tyttö aiotaan naittaa Lankelalle, hän joutuu epätoivoon, murhaa tädin ja saa samalla Lankelan pois tieltä.» »Mutta jos Kuurna olisi rakastunut tyttöön», väitti Palmu, »hän olisi voinut mennä tädin luokse ja ilmoittaa asiansa. Rouva Skrofilla tuskin olisi ollut mitään vapaaherra Kurströmiä vastaan. Sitä paitsi Kuurna ei olisi jättänyt tuota morfiiniputkea pöytälaatikkoonsa, jos hän olisi ollut murhaaja. Ja kaikesta huolimatta tuntuu siltä, että pojat tosiaan ovat hyvät ystävät. Etkö muista, että neiti Skrof kertoi Lankelan joskus pelastaneen Kuurnan hengen —.» »Siinäpä vihan psykologinen syy onkin!» keskeytin minä. »Kuurna on pienikasvuinen ja heikko, hänellä on selvä alemmuuskompleksi. Miksi hän muuten aina puhuisi esi-isistään ja yrittäisi näyttää älykkäältä? Lankela on aina auttanut häntä, Lankela on miehinen mies, Lankelasta kaikki pitävät. Onko ihme, jos ystävyys vaihtuukin vihaksi. Hän saattoi jopa murhata tädin vain, jotta Lankela pidätettäisiin murhaajana.» »Tuo ei ole aivan niin tyhmä teoria kuin luulisi, vaikka se on si-

76 nun esittämäsi», sanoi Palmu rauhallisesti. »Tuollaista voi tosiaan sattua. Mutta siinä tapauksessa Kuurna varmasti olisi jättänyt selvempiä jälkiä. Nyt oli melkein sattuma, että se edes todettiin murhaksi.» Kello oli 22.25 eikä Kuurna ollut vieläkään saapunut. Komisario Palmu katsoi jatkuvasti kelloaan. »Lankela on pidätettynä», hän sanoi itsekseen, »neiti Skrof omassa huoneistossaan jonkun toverin kanssa. Kuurnan piti olla täällä kello kymmenen, jotta hänkin olisi poissa tieltä. Entä jos —.» Hän keskeytti lauseensa, sillä hänelle tuotiin juuri laboratorion raportti. Hän luki sen nopeasti ja laski paperin kädestään hämmästyneen näköisenä. Juuri silloin Kuurna astui huoneeseen. »Sairas setäni ei päästänyt minua lähtemään ennen», hän aloitti tavalliseen tapaansa. Mutta hän ei ollut entisellään. Hänessä oli jotakin levotonta, jota ei voinut olla huomaamatta. Toverin pidättäminen oli sittenkin järkyttänyt häntä. »Te ette siis uskonut Iiri Salmiaa», hän jatkoi kevyesti. »Tosin hän on aika vanha ja hänellä on liian pienet rinnat, mutta pidän hänestä, pidän sittenkin hänestä hyvin paljon —.» Ehkä Kuurna olikin rakastunut Iiri Salmiaan? »Taivaan kiitos, Kirsti ei tiedä mitään Kalle-raukasta», huomautti Kuurna. »Täti ruumishuoneessa ja Kalle lukkojen takana tyt4 töhän häpeäisi silmät päästään —.» »Neiti Skrof tietää kyllä sen», sanoin mahdollisimman arvokkaasti. »Enkä tiedä, järkyttikö se häntä kovinkaan pahasti. Hän ei näytä erikoisesti ihailevan tuota toverianne.» Raivo tummensi äkkiä Kuurnan kasvot. »Eihän se voi olla totta», hän huusi. »Komisario, ettehän te ole voinut antaa tuon hölmön mennä kertomaan —?» Poskeni kuumenivat ja aioin antaa hänelle vihaisen vastauksen. Mutta kun näin, minkä näköinen Palmu oli, sanat tarttuivat kurkkuuni. »Komisario, ehkä teitä kiinnostaa kuulla, että Kirsti Skrof soitti minulle yhdeksän aikaan ja pyysi unilääkettä», sanoi Kuurna. »Vein hänelle yhden morfiinitabletin.» Palmu painoi nappia ja hälytyskello alkoi soida käytävässä. 4 häpeäisi silmät päästään

häpeäisi hirveästi (inf. hävetä)

77 »Olisin jutellut hänen kanssaan, mutta hän ajoi minut pois», sanoi Kuurna juostessamme alas portaita. »Jumalauta 5 , minä tapan teidät kaikki, jos tulemme liian myöhään!» Poskeni olivat yhä kuumat ja myönnän, että tunsin itseni hölmöksi. Enkä oikein tiennyt, mikä meitä odotti ajaessamme mustassa autossa kohti Rantakatua. Tiesin vain, että Kuurna oli tullut puoli yhdeltätoista, vaikka hänen olisi pitänyt tulla jo kymmeneltä, ja että jotakin kauheaa oli tapahtumaisillaan. Juoksimme portaat kolmanteen kerrokseen. Komisario Palmun avatessa kirjeluukun selvä kaasunhaju levisi porraskäytävään. Hän avasi oven taskusta ottamallaan avaimella. Palmu juoksi keittiöön sulkemaan kaasuhanan, minä rouva Skrofin huoneeseen avaamaan ikkunoita, Kuurna vuoteen ääreen, jossa Kirsti Skrof makasi tajuttomana. Kaasunhaju oli erittäin vahva. Puolen minuutin kuluttua tyttö oli poliisiautossa ja Kokki viemässä häntä sireeni ulvoen sairaalaan. Me kolme jäimme. Kuurna oli yhä polvillaan vuoteen vieressä ja itki niin että olkapäät tärisivät. »Te annoitte hänelle morfiinitabletin», sanoin murhaavasti. »Ko-komisario», hän änkytti. »Anteeksi, että olen hysteerinen, mutta se menee kohta ohi. Olitte hullu jättäessänne hänet yksin, kun murhaajalla yhä on parvekkeen avain taskussaan.» Kuuntelin häntä sanattomana hämmästyksestä. Mutta vielä enemmän hämmästyin Palmun vastausta. »Sekä kadulla että pihalla oli vartija», hän sanoi lempeästi. »Teidän on turha väittää, että murhaaja tuli tänne uudelleen. Olkaa hyvä ja antakaa minulle kirje, jonka panitte taskuunne yöpöydältä.» Kuurna otti taskustaan kirjeen, jonka osoitteena oli vain Komisario Palmulle, ja heitti sen pöydälle. »Olkaa hyvä, komisario», hän sanoi. »Olette tietysti nyt mielestänne hemmetin taitava.» Palmu työnsi kirjeen rauhallisesti taskuunsa. »Ja nyt», hän sanoi, »lukitsemme oven ja siirrymme hetkeksi juttelemaan minun pieneen poikamiehen asuntooni. Olen saunan jälkeen varannut sinne konjakkia.» 5 jumalauta

vahva voimasana

78 »Tytöllä ei ole mitään hätää, taivaan kiitos», sanoi Kuurna ja maistoi konjakkiaan istuen komisario Palmun mukavassa nojatuolissa takkavalkean ääressä. Kaikki oli kuin romaaneissa, ja odotin jännittyneenä selityksiä. »Niin, kaasua hän ei ollut ehtinyt juuri saada, mutta tyttöhän oli täydessä morfiinihumalassa», sanoi komisario Palmu paheksuvasti. »Opetatte hänelle huonoja tapoja, Kuurna.» »Annoin hänelle vain yhden tabletin», mutisi Kuurna. »Ja nyt luen teille dokumentin», huomautti Palmu, avasi kirjekuoren ja veti esiin pari täyteen kirjoitettua arkkia. »Rakas komisario Palmu», hän alkoi lukea ja punastui hiukan. »En voi antaa syyttömän kärsiä puolestani. En edes Kaarle Lankelan, vaikka vihaan häntä. Sillä hän ei murhannut äitipuoltani. Minä sen tein. Ja kun olen kirjoittanut tämän, otan Kurtilta saamani morfiinitabletin ja avaan kaasuhanan. Minua pelottaa kovin, mutta tahdon tehdä kaiken aivan samalla tavalla kuin eilen illalla. Sillä se oli kamala teko ja ansaitsen siitä rangaistuksen, mutta vankilaan minä en voi mennä. Kerron teille kaiken, niin kuin se tapahtui. Täti Skrof kertoi minulle jo päivällä, että minun piti mennä naimisiin Kaarlen kanssa. Silloin tiesin, että minun täytyi tappaa hänet. Muuten olisin tullut onnettomaksi koko elämäni ajaksi. Hain ystävältäni neiti Pihlajalta morfiinitabletin ja panin sen tädin pantofonputkeen. Sitten otin parvekkeen ja ullakon avaimet ja panin ne taskuuni. Minulla ei ollut ulko-oven avainta, sillä täti ei koskaan antanut minulle sellaista, etten tulisi liian myöhään kotiin. Siksi minun piti tulla porraskäytävään vähän ennen alaoven sulkemista ja talonmies näki minut. Kuulin oven läpi tädin menevän nukkumaan ja odotin ullakolla, kunnes arvasin hänen nukkuvan. Sitten avasin kattoluukun. Otin kumikengät, että olisi helpompi liikkua katolla. Luulin Paroonin päästävän minut sisään, mutta se pelästyi ja alkoi haukkua ja minun täytyi ottaa sitä kurkusta kiinni ja silloin se puri minua ranteeseen. Siksi verta tippui sitten katolle. Ja Parooni kuoli. Tädin velli oli kiehunut yli ja minä avasin kaasuhanan uudelleen. Sitten lukitsin parvekkeen oven. Pudotin yhden tulitikun, kun työnsin pumpulia avaimenreikään. Sitten kiipesin takaisin ullakolle ja panin kattoluukun paikalleen ja lukitsin ullakon oven eikä kukaan huomannut, kun menin

79 kadulle. Heitin kengät Kaivopuistossa mereen ja kävelin kauan, ettei neiti Pihlaja huomaisi minussa mitään. Minä kuolen nyt, komisario Palmu. Päästäkää vain Kaarle Lankela vapaaksi ja sanokaa hänelle, etten halua hänen joutuvan vankilaan minun rikokseni tähden. Nyt avaan kaasuhanan. Älkää muistako minua pahalla 6 . Ja pyytäkää, että joku kuitenkin rukoilisi puolestani, sillä minua pelottaa niin hirveästi. — Kunnioittavasti Kirsti Skrof.» »Sen pituinen se 7 », sanoi komisario Palmu rauhallisesti. Hän sytytti sikarin katsomatta meihin kumpaankaan. Sydämeni oli hyvin raskas. Saatoin kuvitella onnettoman tytön tunteet, ennen kuin hän nukahti morfiinin antamaan uneen. En ollut vihainen hänelle, vaikka hän oli Savoyssa koko ajan pitänyt minua pilkkanaan 8 . Joutuihan hän siirtymään Savoyn ruusujen äärestä vankilan ristikkojen taakse. Saatuaan sikarinsa syttymään komisario Palmu katsoi minuun ja sanoi: »Olen aina tiennyt, että sinä olet hölmö. Mutta noin suureksi hölmöksi en tosiaan osannut sinua kuvitella.» Hän sanoi sen minulle. En ymmärtänyt enää yhtään mitään.

1. Mistä syystä Palmun nuori apulainen meni tapaamaan Kirsti Skrofia? 2. Mitä hän kertoi Kirstille? 3. Kuurnakin oli mahdollinen murhaaja. Mikä olisi voinut olla hänen motiivinsa? 4. Miksi Rantakatu 8 A:han taas hälytettiin poliisiauto? 5. Mitä sisälsi Kirsti Skrofin kirje komisario Palmulle?

6 älkää muistako minua pahalla älkää ajatelko minusta pahaa 7 sen pituinen se siinä kaikki (satujen ja kertomusten loppusanat) 8 pitää pilkkanaan petkuttaa, vetää nenästä

11 Kuurnakin katseli minua epäuskoisesti. »Uskoitteko te tosiaan tuota hysteeristä tyttöä?» hän kysyi. »Tyttöparkahan on mielettömästi rakastunut Lankelaan. Se teidän olisi pitänyt huomata jo alussa!» Kaikki selvisi minulle äkkiä. Häpesin niin, että olisin voinut hypätä ikkunasta. Kaikki tuo tyttömäinen puhe siitä, miten hän vihasi Lankelaa! Kuinka en ollut ymmärtänyt, että tyttö oli vain loukkaantunut, koska Lankela ei välittänyt hänestä. Mutta tyttö oli suurenmoinen. Hän oli valmis antamaan henkensä Kaarle Lankelan puolesta. Kaarle Lankelan, joka oli murhaaja. »Kaiken muun minä ymmärrän», sanoi komisario Palmu. »Mutta miten sinä ehdit kertoa tytölle kaikki? Miten aiot pelastaa hänet nyt, kun hänen tunnustuksessaan ei ole pienintäkään aukkoa?» Kauhistuin. Palmu oli oikeassa. »Mutta Lankela — Lankelahan on syyllinen», änkytin. »Mehän jo identifioimme hänet.» »Höpsis 1 », sanoi Palmu epäkohteliaasti. »Lankela on täysin viaton. Juuri ennen kiireistä lähtöämme —. Saakeli, tämä on minun oma syyni. Arvasin kyllä tytön tunnustavan, mutta en luullut hänen sentään avaavan kaasuhanaa. Olisihan hän voinut kirjoittaa esimerkiksi ulkomailta. En vain käsitä, miten hän voi rakastaa niin paljon tuollaista tyhmää aasia.» »Mutta mitä Lankelasta?» kysyin hermostuneena. »Juuri ennen lähtöä tuli laboratorion raportti. Lankela kuuluu eri verityyppiin kuin murhaaja. Hänen onnekseen murhaaja jätti nuo pari veripisaraa katolle.» Kuurna hymyili väsyneesti. »Ette kai tosiaan aio pidättää tyttöparkaa tuon kirjeen perusteella? Älkää olko hupsu, komisario!» »Kuka todistaa, että tyttö on syytön?» kysyi komisario. »Itsemurhayritys tunnustuksen jälkeen on vakava juttu.» »Mutta mehän identifioimme Lankelan!» sanoin epätoivoisesti. »Tuo poikahan tunsi hänet.» 1 höpsis tyhmyyksiä, joutavia, älä höpise, kaikkea sitä kuulee

81 »Hän oli ainoa, joka tuntui tutulta, niinhän hän sanoi», huomautti Palmu. »Toisin sanoen, ellei Lankelalla olisi ollut hattua silmillä ja tummia laseja päässä, poika olisi tuntenut hänet taitolentäjä Kaarle Lankelaksi.» »Toisin sanoen siis», sanoin, »Lankela ei murhayönä tullutkaan siitä portista.» »Ei», myönsi komisario. »Mutta silloinhan Iiri Salmia puhui totta», huudahdin minä. »Siitä minä olen iloinen!» »Myönnän, että minulla on ollut liian huono käsitys tanssijattarista», sanoi Palmu, »ja pyydän sitä anteeksi. Te, herra Kuurna, tiesitte tietysti koko ajan tuon jutun sokeasta miehestä ja vaaleatukkaisesta pikkupojasta. Siksi saatoitte olla niin varma siitä, että Lankela oli viaton.» Kuurna nyökkäsi. »Vielä yksi asia», hän sanoi. »Kai te jo käsitättekin, että hampaanjäljet Lankelan kädessä olivat Iiri Salmian? Oli aivan oikein, että hän puri Lankelaa, sillä Lankela oli lyönyt häntä.» »Entä mitä hemmetin Don Quijotea te leikitte pistäessänne taskuunne Kirsti Skrofin kirjeen?» kysyi Palmu. »En halunnut, että hänen typerä tunnustuksensa joutuisi teidän käsiinne», Kuurna vastasi avoimesti. »Minä olen tiennyt jo vuosia, että Kirsti rakastaa Lankelaa ja vain Lankelaa. Miten te nyt aiotte pelastaa tytön, kun tuo nuori hölmö on sotkenut kaiken?» »Onneksi on olemassa eräs hyvin tärkeä asia, jota tämä nuori toverini ei tiennyt. Saarnaaja Mustapää ei nimittäin saanut noita kahtasataatuhatta rouva Skrofilta. Voimme todistaa sen. Betlehem-seurakunta halusi erottaa Mustapään ja he olivat varjostaneet miestä jo pari päivää saadakseen sopivan syyn. Hän meni sinä iltana tosiaan uudelleen soittamaan rouva Skrofin ovikelloa, mutta rouva Skrof ajoi hänet pois. Niin että —». »Niin että saarnaaja Mustapään on täytynyt yöllä ottaa rahat rouva Skrofin pöytälaatikosta», jatkoin minä innokkaasti. »Josta seuraa, että neiti Skrof on viaton, ja josta myös seuraa, että Mustapää on murhaaja. Kai hänet on jo vangittu?» »Koeta arvata», sanoi komisario Palmu. Sitten hän nousi ja katsoi kelloaan. »Taitaa olla aika mennä nukkumaan, pojat.»

82 Kirsti Skrof oli kuin kalpea ja väsynyt enkeli maatessaan sairaalan vuoteessa, kun seuraavana aamuna astuimme hänen huoneeseensa. »Voi, komisario, miksi te ette antanut minun kuolla?» hän sanoi surullisesti. »En voi kestää tätä häpeää.» »Te hupsu pikkutyttö», sanoi Palmu. »Pelästytitte minut aika pahasti. Mutta taivaan kiitos, ehdimme ajoissa. Ja jos te luulette, että minä uskon sanaakaan tuosta teidän tyhmästä kirjeestänne, niin —.» Tytön silmät laajenivat. »Ettekö te siis vapautakaan Kaarlea?» »Olemme jo vapauttaneet hänet, senkin tyhmä lapsi 2 . Ei teidän tunnustuksenne perusteella, vaan siitä syystä, että hän on viaton. Voimme todistaa, että hän ei ole voinut tehdä sitä.» »Minä en uskonut, että Kaarle saattoi olla sellainen», kuiskasi tyttö. »Hän voi tehdä mitä muuta hyvänsä, mutta murhaaja hän ei ole. Mutta koska te olitte pidättänyt hänet —.» Ovi avautui. Nähdessään, kuka tulija oli, tyttö huudahti kauhistuneesta »Kirsti!» sanoi Lankela vihaisesti. »Miten sinä saatoit mennä tekemään tuollaisia tyhmyyksiä minun tähteni!» »Sinä olet inhottava mies, ja minä vihaan sinua», sanoi tyttö. Kaarle Lankelan oli hyvin vaikea olla. Hän ei tiennyt, kuinka saisi asian ulos suustaan. »Miksi sinä olet ollut niin ilkeä minulle, Kirsti», hän aloitti. »Sinä pilkkaat minun lentämistäni. Kun minä tulen huoneeseen, sinä katsot minua kuin — kuin —.» »Entäs se tanssijatar?» kysyi Kirsti Skrof ja nousi istumaan vuoteessa. »Entä se — se vanha akka?» »Minä häpeän», sanoi Kaarle Lankela. »Häpeän niin kauheasti. Mutta usko minua, meidän välillämme ei ollut mitään sen enempää. Minä olin hullu, mutta sitten silmäni avautuivat. Hän oli huono nainen. Hän tahtoi vain rikasta rakastajaa! Ja — ja silloin minä lölöin häntä —.» »Löitkö oikein kovaa?» kysyi Kirsti Skrof silmät loistaen. »Oikein kovaa», vakuutti Kaarle Lankela. »Ja — minä olisin antanut vaikka 3 tappaa itseni, ennen kuin olisin kertonut, että olin 2 senkin tyhmä min tappaa

lapsi te tyhmä lapsi (vrt. s. 67)

3 vaikka tappaa jopa tappaa, mieluum-

83 hänen huoneessaan keskellä yötä. Ettet sinä olisi saanut kuulla sitä!» Jos naiset ovat kummallisia, niin kyllä ovat miehetkin. »Toista minun perässäni», sanoi Kirsti Skrof. »Iiri Salmia on vanha, ruma vampyyri.» »Iiri Salmia on vanha, ruma vampyyri», toisti mies, joka pari päivää aikaisemmin oli valmis karkaamaan ulkomaille tämän vampyyrin seurassa, jotta hänen ei olisi tarvinnut mennä naimisiin Kirsti Skrofin kanssa. »Inhottava vanha vampyyri!» toisti Kirsti Skrof vielä. »Ajattele», hän sanoi hetken kuluttua. »Ellei täti olisi kuollut, me emme olisi koskaan löytäneet toisiamme. Eikö se ole ihmeellistä?» Komisario Palmu ja minä poistuimme huoneesta, mutta kumpikaan heistä ei huomannut sitä. He tuijottivat toisiaan silmiin kuin kaksi idioottia. Se oli tosiaan ihmeellistä! Kävelimme yhdessä Punaisen Ristin sairaalasta keskikaupunkia kohti, komisario Palmu ja minä. »Pojat pitivät kotitarkastuksen saarnaaja Mustapään luona», sanoi Palmu. »Katsohan mitä he löysivät.» Hän otti taskustaan rypistyneen, isohkon kirjekuoren. Se oli osoitettu naisen käsialalla saarnaaja P. G. Mustapäälle, ja postimerkki oli leimattu murhapäivän jälkeisenä aamuna kello kuusi. »Entä sitten?» kysyin. »Mustapää on tunnustanut, että hän sai nuo kaksisataatuhatta markkaa postitse samana aamuna. Sanaakaan ei ollut mukana selitykseksi. Illalla rouva Skrof ei tosiaankaan ollut enää ottanut häntä vastaan ja siksi Mustapää oli kirjoittanut rouva Skrofille kirjeen. Hän oli tunnustanut siinä eräitä ikäviä asioita, ja siksi hän tahtoi saada kirjeensä takaisin mahdollisimman pian.» »Käsiala on tietenkin väärennetty», sanoin. »Mustapää kirjoitti ja postitti kuoren itse.» »Hm», sanoi Palmu. »Grafologit ovat todenneet sen rouva Skrofin käsialaksi. Rouva Skrof ei kuitenkaan postittanut kirjettä. Murhaaja teki sen.» »Mustapää näki valmiin kirjeen pöydällä, se oli osoitettu hänelle, hän otti ja postitti sen», toistin. Kävelimme edelleen hiljaa katua pitkin. Komisario Palmu katsoi minuun hiukan kummallisesti.

84 »Mutta Mustapäätä varjostettiin koko päivä ja ilta», hän selitti lempeästi. »Mustapää kävi viemässä kirjeen postilaatikkoon, aivan kuten hän meille kertoi. Hän vietti aikansa puoli kahteen asti yöllä tuon naisen luona ja meni sitten omaan asuntoonsa pienessä humalassa. Saarnaaja Mustapään alibi oli oikea.» »Mutta sehän on mahdotonta», änkytin minä. »Siitä seuraa», jatkoi komisario Palmu, »että murhaaja löysi Mustapäälle osoitetun kirjekuoren, otti sieltä pois rouva Skrofin kirjoittaman kirjeen, pani tilalle kaksisataatuhatta markkaa, jotka oli löytänyt pöytälaatikosta, ja postitti kirjeen. Voit kuvitella, miten Mustapää hämmästyi, kun aamulla kaksisataatuhatta markkaa putosi postiluukusta tavallisessa kirjeessä.» »Voiko tuo olla totta?» kysyin epäuskoisesti. »Valitettavasti», vastasi Palmu. »Mustapää arvasi, että asiat eivät olleet oikein, lähti suoraan rouva Skrofin asunnolle ja onnistui saamaan oman kirjeensä takaisin postilaatikosta. Hänellä on yleensä ollut liiankin hyvä onni. Hän saa pitää rahatkin, ainakin siihen asti, kunnes voimme todistaa, että rouva Skrof ei lähettänyt niitä hänelle. Hän tarvitseekin rahaa, sillä hänet on jo erotettu Betlehemseurakunnasta huonon elämän takia.» »No niin», sanoin. »Meidän on siis aloitettava jälleen alusta.» »Ei, tällä kertaa me aloitamme lopusta», sanoi komisario Palmu.

1. 2. 3. 4. 5.

Miksi Kirsti Skrof oli »tunnustanut» murhanneensa äitipuolensa? Mikä todisti lopullisesti, että Lankela ei voinut olla murhaaja? Mistä Lankela oli saanut hampaanjäljet käteensä? Mikä aukko oli jäänyt Kirsti Skrofin tunnustukseen? Mitä tapahtui Kaarle Lankelan ja Kirsti Skrofin välillä sairaalassa? 6. Miten ja milloin rouva Skrofin 200 000 markkaa joutuivat saarnaaja Mustapäälle?

11 Olimme kävelleet jo melko kauan. Ihmettelin, minne komisario Palmu oikein oli matkalla, kunnes äkkiä tajusin, että seisoimme Lankelan asunnon edessä. »Toivottavasti Kuurna on kotona», Palmu mutisi itsekseen. »Minun on tehtävä hänelle eräs kysymys. Jos hän suostuu vastaamaan siihen, selviää koko tämä murheellinen juttu. Ja ellei hän suostu vastaamaan, juttu jää tähän, ja voin liiankin hyvin kuvitella, mitä Hagert sitten sanoo minulle —.» Kuurna oli kotona. Hän seisoi ateljeessa likainen työtakki yllään ja maalasi. Hevospäisen miehen kuva oli pantu pois ja telineellä oli uusi taulu, vaalein värein maalattu nuoren naisen pää. Se toi mieleeni Kirsti Skrofin kasvot hänen maatessaan sairaalan valkoisessa vuoteessa. »Komisario Palmu», sanoi Kuurna. »Taasko te häiritsette inspiraationi kirkasta hetkeä? Täytyykö minun jättää kesken tämäkin työ?» Mutta kuitenkin tuntui siltä, kuin hän olisi ollut iloinen meidän tulostamme. Hän oli näyttänyt hyvin synkältä, mutta nyt hän hymyili hymyä, joka teki hänet melkein miellyttäväksi. Komisario Palmu istuutui nojatuoliin ja sanoi: »Herra Kuurna, olen tullut tekemään teille yhden ainoan kysymyksen. Minua auttaisi paljon, jos tahtoisitte antaa siihen suoran vastauksen. Tietenkään en voi pakottaa teitä vastaamaan.» Kuurna lakkasi maalaamasta. »Antaa tulla vain», hän sanoi huolettomasti. Komisario Palmu kysyi rauhallisesti: »Miksi te murhasitte rouva Skrofin?» Kurt Kuurna meni tupakkapöydän luokse ja sytytti savukkeen. Hän oli rauhallinen, mutta hyvin kalpea. »Te ette koskaan voi todistaa sitä», hän sanoi muuttuneella äänellä. »Niinkö luulette?» kysyi komisario Palmu. »Unohdatte varmaan, että joku näki teidät!» Kurt Kuurna koetti naurahtaa.

86 »Mitä te nyt yritätte, komisario? Tuo on huonoa pilaa.» »Herra Kuurna, toissapäivän aamuna minä istuin vanhan naisen kuolinvuoteen vieressä. Tämä nainen oli murhattu, mutta seinällä vuoteen vieressä oli pieni taulu, jossa oli vain kolme sanaa. Silloin minä tiesin, että murhaaja joutuisi kiinni. Muistatteko ne sanat, herra Kuurna?» Kuurna ei enää hymyillyt. »Olette oikeassa, komisario Palmu», hän sanoi matalalla äänellä. »Näin ei voi jatkua. Se ei ollut sellaista kuin luulin. Joku näkee tosiaan aina kaikki. Leikki on lopussa, komisario. Minä murhasin rouva Skrofin. Mutta mistä te saatoitte tietää sen?» »Minä puhun yhtä suoraan», sanoi komisario Palmu. »Myönnän, että emme koskaan voi todistaa sitä. Siinä te onnistuitte. Mutta kukaan ei tee murhaa rankaisematta, ei ainakaan sellainen mies kuin te. Jo eilen illalla tiesin, että te olitte ainoa mahdollinen. Lopullisen varmuuden minulle antoi saarnaaja Mustapään luota löytynyt kirjekuori. Ajattelin: kenellä on sellainen huumorintaju, että hän lähettäisi kaksisataatuhatta markkaa tavallisessa kirjekuoressa tuolle vanhalle ketulle? Ja jo eilen illalla olin varma asiasta. Mutta mitään konkreettista todistetta minulla ei ollut. Rakkaus — väärin käsitetty toveruuden tunne — ne eivät ole todisteita. Siksi päätin odottaa, kunnes neiti Skrof olisi tavannut Lankelan.» Nyt Kuurnakin puhui. »He ovat nyt löytäneet toisensa. Kai hääkellot soivat kohta. Aika hassua, eikö totta?» »En tiedä», sanoi komisario Palmu. »Minusta ovat hassumpia eräät merkilliset sattumat tässä jutussa. Esimerkiksi te olette ainoa, jolla ei ole ruumiissanne jälkeäkään koiran hampaista. Kaikilla muilla oli purema, neiti Skrofilla, Lankelalla ja saarnaaja Mustapäällä.» »Parooni oli ahkera poika», huomautti Kuurna. »Mutta miten se voi olla mahdollista?» jatkoi komisario Palmu. »Koirahan puri murhaajaa. Verijäljet löytyivät katolta.» »Jos tuntisitte minut paremmin», vastasi Kuurna hiljaa, »tietäisitte, että terveyteni on aika heikko ja nenästäni vuotaa helposti verta. Kuten tuolla katolla.» »Mutta koira —?» kysyi Palmu epäuskoisesti.

87 »Koira oli ikävin asia koko jutussa. Minulla oli paksut nahkahansikkaat kädessä koiran takia. Parooni oli, en tiedä miksi, aina ollut minulle lempeämpi kuin muille vieraille. Minulla oli sitä varten taskussani lihapulla, jonka sisässä oli syankaliumia. Mutta kun koira hyökkäsi pimeässä kimppuuni, pelästyin niin, että puristin sitä niin kovaa kuin jaksoin. Silloin vasta se haukahti kaksi kertaa. Ja sitten —. Se oli inhottavaa, en koskaan voi antaa sitä itselleni anteeksi!» »Avasitte kaasuhanan. Otitte rahat. Avasitte rouva Skrofin Mustapäälle kirjoittaman kirjeen. Mitä hän oikeastaan kirjoitti? »Lupasi antaa Mustapäälle matkarahat takaisin Amerikkaan, jos hän lähtisi sinne vapaasta tahdostaan ilman skandaaleja.» »Entä tenniskengät?» kysyi komisario Palmu. »Mistä minä olisin arvannut, että Kalle juuri silloin kadottaisi omat kenkänsä? Se ei tietenkään ollut tarkoitus. Mutta hän oli hermostunut Iiri Salmian ja tätinsä takia. Unohti laukkunsa jonnekin, niin kuin hän itse sanoi. Olin tietysti ostanut uudet kengät tarkoitusta varten ja heitin ne mereen ajaessani takaisin Hotelli Helsinkiin. Paksut hansikkaat menivät samaa tietä. Tulitikku oli ikävä erehdys. Heitin sen pois aivan ajattelematta. Totta puhuen, uskoin'myös, että koko juttua ilman muuta pidettäisiin tapaturmana. Olitte paljon taitavampi kuin luulin, komisario.» »Hotelli Helsingissä teeskentelitte humalaista», jatkoi komisario. »Menitte makaamaan alkoviin. Lähditte heti, kun huomasitte Lankelan poistuneen Iiri Salmian luokse, jotta hän ei huomaisi poissaoloanne. Otitte kadulta Lankelan auton. Mutta mistä tiesitte, miten tuon Laivamiehenkadun portin lukon.sai auki?» »Se oli teidän erehdyksenne, komisario», vastasi Kuurna. »Jos olisitte tutkinut asiaa tarkemmin, olisitte helposti saanut selville, että asuin siinä talossa ensimmäisenä ylioppilasvuotenani. Kaikki tiesivät tuon lukon olevan rikki.» Seurasi hetken hiljaisuus. »Mutta miksi?» kysyin minä. »En tosiaan voi käsittää.» »Sitähän me tulimme kysymään», huomautti komisario Palmu lempeästi. »Mutta kai käsität ainakin sen, että herra Kuurna — hm — on rakastunut neiti Skrofiin!» Kuurna kääntyi selin ja katseli hetken ulos auringonpaisteeseen.

88 »Minähän annoin teille vihjeen 1 », hän sanoi huolettomasti. »Se huvitti minua. Kaksi kertaa annoin teille vihjeen. Ette kai pidä minua niin hölmönä, että ilman syytä juttelen esi-isistäni. Kolmikymmenvuotisessa sodassa tosiaan tuo kaukainen esi-isäni antoi hevosensa kuninkaalleen —». »Äsh», sanoin. »Sehän on vanha juttu. Mitä te enää siitä!» »Lankela on minun kuninkaani», sanoi Kuurna yksinkertaisesti. »Hän pelasti minut kerran hukkumasta. Se oli tapahtuma, jota ei ikinä unohda. Tietysti hänellä on omat vikansa, mutta hän on suurenmoinen toveri ja olen ylpeä siitä, että hän on pitänyt minua ystävänään. Ehkä te ette ymmärrä sitä, mutta jo koulussa minua pilkattiin, olin heikko ja avuton. Minulla ei ole mitään muuta kuin aivoni, nämä hassut aivot. Ette tiedä, miten paljon hänen ystävyytensä on merkinnyt minulle.» »Muuten», huomautti komisario Palmu, »tuo juttu Runebergin patsaalla oli aika taitavasti järjestetty. Valitettavasti poliisi vain ei pidättänytkään teitä ja Lankelaa. Se olisi ollut kuin puoli alibia.» Kuurna ei välittänyt keskeytyksestä. Hän jatkoi selitystään. »Kirsti Skrof on ihana tyttö. Niin erilainen kuin kaikki muut tytöt, joita olemme tavanneet. Ja mikä temperamentti! Oli helppo huomata, että hän oli korviaan myöten rakastunut Kalleen. Minulla ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta. Ja tajusin hyvin, ettei Lankelan elämä voinut jatkua tällä tavalla. Hän tarvitsi vaimon, ja Kirsti oli tosiaan kuin luotu 2 hänelle —.» »Ja te murhasitte rouva Skrofin, joka juuri tahtoi naittaa heidät molemmat»,sanoin ivallisesti. Mutta Kuurna oli nyt kuolemanvakava. »Se juuri oli syy», hän sanoi. »Jos heidät olisi pakotettu rahan takia naimisiin, se olisi joko erottanut heidät lopullisesti toisistaan tai he olisivat tehneet elämän helvetiksi toisilleen. Kaarlella oli vielä tuo Iiri Salmiansa, johon kyllä voi ihastua, mutta joka ei tietenkään ollut häntä varten. Iirille saatoin selittää, miten hän pääsisi Kallesta eroon. Mutta pelkäsin, että Lankela tekisi jotakin mieletöntä. Syöksyisi alas lentokoneessa tai muuta sellaista. Enhän minä tietysti tiedä, mitä Lankelasta tulee. Mutta uskon, että hänestä tulee jotakin, kun hänellä on rinnallaan sellainen tyt1 vihje tieto, joka auttaa oikeaan ratkaisuun varten

2 kuin luotu hänelle kuin syntynyt häntä

89 tö kuin Kirsti Skrof. Tahdoin antaa hänelle tilaisuuden tehdä elämästään parhaan mahdollisen. Eikä Kirsti Skrof ikinä olisi tullut onnelliseksi ilman häntä. Tyttö oli valmis tekemään itsemurhan hänen tähtensä, vaikka luuli häntä murhaajaksi! Sanokaa — sanokaa, mitä muuta minä olisin voinut tehdä, kun rakastin Kirstiä ja tahdoin hänen tulevan onnelliseksi.» Hän tuijotti kuin unessa tauluunsa, Kirsti Skrofin auringon kirkastamiin kasvoihin, ja jatkoi sitten hitaasti: »Se tuntui niin helpolta. Rouva Skrof oli saita ja kovasydäminen vanha nainen, joka oli tehnyt paljon pahaa viattomille ihmisille. Ajattelin, että paha vain saisi palkkansa. Ajattelin, että kaikki luulisivat sitä vain tapaturmaksi, että kaikki tulisi jälleen hyväksi. Mutta komisario, sanoitte aivan oikein, murha on aina murha.» Komisario Palmun kasvot olivat ankarat ja kovat. »Niin», hän sanoi. »Teillä ei ole mitään puolustusta.» »Siksi on parempi kertoa kaikki», sanoi Kuurna. »Ettekö nähnyt, miten mieleni keventyi, kun näin teidän tulevan ja tiesin, että kaikki vihdoinkin on lopussa. Nämä kaksi päivää ovat olleet minulle hyvin pitkät. Jo viime yönä kirjoitin valmiiksi testamenttini.» »Tässä jutussa on jo ollut tarpeeksi testamentteja», sanoi komisario Palmu. »Te pääsette kyllä kymmenellä vuodella 3 , Kuurna, ja rangaistusaika lyhenee hyvän käytöksen ansiosta.» Kuurnan vastaus oli valmiina. »Jos meillä olisi käytössä kuolemanrangaistus», hän sanoi ylpeästi, »olisin valmis. Mutta ette tiedä, mitä puhutte, komisario. Vankila minulle —.» Palmu nousi hitaasti ja astui askelen häntä kohti. Kuurna ei liikahtanutkaan. Entinen hymy oli palannut hänen kasvoilleen. »Unohdatte, komisario, että ette ikinä pysty todistamaan minua syylliseksi tähän juttuun. Teillä ei ole todisteita. Mutta minulla on. Eivätkä teidän typerät etsivänne tietenkään löytäneet sitä, vaikka he tyhjensivät maalikuppinikin nähdäkseen, olinko piilottanut niihin jotakin. Lahjoitan sen teille — mutta vain yhdellä ehdolla.» »Ja se on?» kysyi komisario. »Etteivät Kaarle Lankela ja Kirsti Skrof koskaan saa tietää tästä mitään. Sanaakaan ei vielä ole ollut sanomalehdissä. Käsitelkää jut3 pääsette

kymmenellä

vuodella saatte enintään kymmenen vuoden rangaistuksen

90 tu suljettujen ovien takana, niin annan teille varman todisteen syyllisyydestäni.» Komisario Palmu ei vastannut, katsoi vain odottavasti. »Lukitkaa ensin ateljeen ovi», sanoi Kuurna. Palmu kertoi jälkeenpäin tunteneensa, että poika ehkä teki hänestä pilaa. Hän meni kuitenkin naurahtaen suljetun oven luokse ja käänsi avainta lukossa. Tarkemmin sanoen, hän koetti kääntää avainta lukossa, mutta se ei kääntynyt. »Todiste on kädessänne», sanoi Kuurna hiljaa ja astui huoneen nurkassa olevan verhon taakse. Kesti sekunnin, ennen kuin tajusimme, että rouva Skrofin parvekkeen avain oli komisario Palmun kädessä. Se oli ollut silmiemme edessä koko ajan - jo ensimmäisellä kerralla ateljeessa käydessämme. Se oli Kurt Kuurnan huumorintajun viimeinen ilmaus. Sillä kun lopulta käsitimme, oli kaikki jo liian myöhäistä. Ehdin katolle verhon takana olevasta ovesta hänen jo seisoessaan kattoterassin reunalla. »Sanokaa, että se oli tapaturma», hän sanoi minulle hiljaa. En olisi ehtinyt pidättää häntä. Enkä tiedä, olisinko edes tahtonut tehdä sitä. Asiaan ei ole enää paljon lisättävää. Komisario Palmu istui kaksi tuntia väittelemässä Hagertin kanssa, ennen kuin lopullisesti päätettiin, että asiasta ei nostettaisi oikeusjuttua 4 . Se oli tapaturma. Niin ainakin kirjoitettiin sanomalehdissä, ja ihmiset uskovat kaikesta huolimatta vielä painettuun sanaan. Mainitsen vielä, että Kirsti Skrof ja Kaarle Lankela ovat nyt naimisissa. Lankela on vähentänyt lentämistään ja saa nousta ilmaan vain silloin, kun rouva on mukana, jotta he ainakin kuolisivat yhdessä, kuten rouva Lankelalla on tapana sanoa. Kaarle Lankela tulee myös illalla aikaisin kotiin, ja milloin hän on sattunut ottamaan ryypyn liikaa, hän kävelee mielellään jonkin aikaa kadulla ennen kotiin menoaan. — Mutta sellaista tapahtuu enää vain hyvin harvoin.

4 nostaa asiasta oikeusjuttu

viedä asia oikeuteen

91 1. Mikä oli komisario Palmun tärkeä kysymys Kuurnalle? 2. Mikä oli ollut murhan motiivi?